VIP

7Kisatunnelmaa! Tälle sivulle ovat koottuna aina erikoisluokkien kolme parasta tuotosta (2021 lähtien vain kuva- ja tekstiluokan voittajatyöt) sekä omana linkkilistanaan Power Jumpiin liittyvät muut tuotokset. Voit ilmoittaa ylläpidon tietoon PJ-materiaalit linkkeineen, jos haluat ne listattuina tänne.

TUOTOSLISTA


Nikolai Karevaara & Gospodin Golovolomka, © VRL-13876


KUVAERIKOISLUOKAN 2022 VOITTAJA


Sofia Kultasaari & Stormseeker, © VRL-11911

Valon pisaroita vasten pimeää
Meille putoaa valon pisaroita
Valon pisaroita kun toivo häviää
Meille putoaa valon pisaroita

En voinut mitään sille, että Kaihon Karavaanin kappale Valon pisaroita hitaasti valtasi mieleni sävelmällään. Luontoäiti ei osannut millään päättää, verhoaisiko se Brittein saaret tänään sadepilvillä vai auringon kultasäteillä, joten kilpakansa oli saanut osakseen vuoroin vettä ja vuoroin hellettä. Nytkin sadepilvi viskoi pisaroitaan niskaamme, vaikka samanaikaisesti ilta-aurinko pyrki maalaamaan maisemaa kultaiseksi. Pisarat näyttivät pieniltä kultahipuilta heijastaessaan valoa kaikkiin ilmansuuntiin, mutta loiste himmeni aina pisaran imeytyessä kisatakin hihaan tai raudikon ratsuni silkkiseen turpaan.

Talutin Tomia verkkaisin askelin kohti verryttelyä. Ruuna ei olisi voinut juuri tyynempi olla, mutta minun sisälläni myllersi. Ei oikeastaan edes jännitys saati pakokauhu, vaikka edessä oli elämäni ensimmäinen Power Jump. Niin hullunkuriselta kuin se kuulostikin, tunsin surun puristavan rintakehääni. Viime päivien hälinässä en ollut ehtinyt ajatella mitään muuta kuin iloisia asioita, mutta nyt kun huoltojoukkoni olivat pyynnöstäni poistuneet katsomon puolelle ja jättäneet minut h-hetkeeni yksin, olivat menetetyt lupaukset menneestä päässeet vihdoin livahtamaan alitajunnastani vapauteen.

~~~

Muistin sen pienen tytön, joka oli kirjavan risteytysponin selässä ylittänyt ensimmäisen esteensä, isoisän taputtaessa kentän keskellä riemuisasti. Muistan sen tunteen vieläkin – tunnen sen tunteen vieläkin. Kuin olisi lentänyt. Sinusta tulee vielä maailmanluokan lentotähti, pappa oli lentointoiluuni vastannut, ja minä olin tietenkin luvannut lentää korkeammalle kuin kukaan koskaan. Vuonna 2006, täyttäessäni neljätoistavuotta, kilpailtiin ensimmäisen kerran Power Jumpissa estemaailman kirkkaimmasta kruunusta. Kilpailut olivat sinä vuonna Suomessa, kenties suurimmat täällä Jumalan selän takana koskaan järjestetyt hevoskarkelot, ja pappa vei minut tietenkin katsomaan. Ihailin rohkeita, periksiantamattomia ratsastajia upeiden hevostensa selässä, ja vannoin kilpailevani Power Jumpissa vielä jonain päivänä. Pappa lupasi tulla katsomaan.

Sitten tuli elämä, joka ei tietenkään mennyt niin kuin pienen tytön unelmissa. Vuodet vierivät ilman ainuttakaan Power Jumpia. Kun oli aikaa ja rahaa, ei ollut hevosta. Kun oli hevonen ja aikaa, ei ollut rahaa. Aina puuttui jokin oleellinen kaikista kolmesta. Nyt minulla on kaikki kolme: aikaa, rahaa ja hevonen. Mutta ne vierineet vuodet eivät antaneet armoa pienelle tytölle unelmineen. Ne eivät odotelleet lupauksien lunastamista eivätkä vanhaa miestä, joka olisi halunnut nähdä lapsenlapsena kilpailemassa. Papan sydämen lyönnit eivät riittäneet niin pitkään, että hän olisi ehtinyt nähdä minut täällä, Power Jumpissa.

~~~

Tajusin käsieni tärisevän, kun yritin säätää jalustimien pituutta hieman lyhyemmäksi. Kyynel karkasi poskelleni, kun katseeni aina vain vaistomaisesti haki väkijoukosta sitä tuttua hahmoa, joka oli ollut minulle suurin tuki ja turva vanhempieni myrskytessä. Miestä, joka oli nostanut minut takaisin selkään aina, kun olin pudonnut ratsultani ja vannonut, etten enää koskaan ratsasta. Miestä, joka oli kuljettanut minua leiriltä toiselle, vaikka vanhempani olisivat jo toivoneet minun lopettavan hevosharrastuksen. Miestä, joka oli lopulta testamentannut minulle koko omaisuutensa, jotta voisin toteuttaa unelmani. En voinut sille mitään, että minusta tuntui, että olin pettänyt papan. Olin myöhässä kaikesta.

Tomin hellä kosketus käsivarressani sai minut havahtumaan. Ruuna katsoi minua lempeillä suklaasilmillään ja selvästi ihmetteli, mikä mahtoi olla hätänä, kun selkään nousu kestää näin kauan. Katsahdin kelloa kauhuissani – starttini olisi 20 minuutin päästä. Pyyhkäisin kyyneleet poskiltani, viimeistelin jalustimien säädön ja ponkaisin kyytiin. Tomi lähti tyytyväisenä ravaamaan, kun sain itseni koottua tähän hetkeen. Onneksi Konsta oli verrytellyt sen hyvin käynnissä jo aiemmin, kun minä olin kerrannut rataa. Nyt se pitäisi enää muistaa. Ja ratsastaa hyvin. Olin vieläkin epävarma, uskaltaisinko kaartaa Cherryflowers-okserilta trippelille kukkaistutusten edestä – en lainkaan epäile, etteikö Tomi siihen pystyisi, mutta oliko riskinotto siltikään kannattavaa?

~~~

Kun nimeni kuulutettiin, päässäni harhaili vielä epävarmoja ajatuksia trippelistä, papasta, kolmoissarjasta ja jalustimien pituudesta. Miten sitä yhtäkkiä sai jostain jalustimistakin ongelman, kun oli jo viimeisen vuoden ratsastanut samalla hevosella, aina samanmittaisilla jalustimilla? Tomi ravasi areenalle itsevarmana, mutta minua pelotti nostaa katse sen harjasta yleisömereen ja toinen toistaan koristeellisempiin esteisiin. Aplodit paljastivat edellisen ratsukon ylittäneen juuri maaliviivan, iloisten huutojen voimakkuudesta päätellen ilman virhepisteitä. Onnistuisinkohan itse mitenkään edes kohtalaisesti tässä mielentilassa?

Vedin syvään henkeä ja kohotin viimein katseeni tulevaan koitokseen. Näky oli niin kaunis, että olisin toivonut voivani pysäyttää ajan tähän. Sadepilvien rintama oli alkanut repeilemään, ja auringon säteet puskivat voimalla läpi harmaan katon. Valo leikitteli väreillä, saaden esteet kukoistamaan taideteoksina, ja raudikkoni karva kimalsi kuin silkkiverho. Katsoin kauas ylös, sinne mistä taivas yritti kurkkia meidän kuolevaisten päälle, ja yhtäkkiä tuntui kuin olisin saanut uuden mahdollisuuden lunastaa lupaukseni. Yleisön taputus hälveni korvistani ja kaikki epäilys kaikkosi mielestäni. Pappa oli päässyt katsomaan sittenkin.

”Mennään, Tomi. Näytetään papalle, miten me lennetään”, totesin hiljaa, taputin ruunani kaulaa ja ohjasin sen laukassa kohti ensimmäistä estettä. Aurinko näytti meille suuntaa kuin papan lempeät kädet aikanaan.

Ja rakkaus ei katoa, se muuttaa muotoaan
Kai se ilmestyy kun hiotaan ja seinät maalataan
Niin kuin näkymätön mies se jostain aivastaa
Kadonneita valon pisaroita

TEKSTIERIKOISLUOKAN 2022 VOITTAJA


Nikolai Karevaara & Loge, © VRL-13876


KUVAERIKOISLUOKAN 2021 VOITTAJA


Salma Stjärndahl & Bonnie KN, © VRL-13360

Kun nyt viimein olen täällä, näyttävät asiat erilaiselta kuin olen aina kuvitellut.

Tuuli pörröttää mitenkuten sutaisemaani poninhäntää, kun kurkistelen ympärillä aukeavaa pihaa katsomon yläriviltä. Häikäisee. Tuntuu siltä, kuin yrittäisin katsoa vääristävän linssin läpi: derbykenttä on isompi kuin ajattelin (huomattavasti, en ole koskaan edes kuvitellut että kenttä voisi olla näin suuri), välimatka maneesiin ja kartanoon taas paljon pienempi. Pääni kompuroi kehoni perässä eikä ymmärrä, että todella olen täällä.

Huomattavasti luulemaani pidempi Amanda Sokka kulkee verryttelykentän viertä näyttäen tärkeilevältä – miksi, en tiedä. Hänen jaloissaan narisevat saappaat, joiden mustasta pinnasta aurinko kurkistaa takaisin.

Puristan kisaohjelmaa käsissäni. Amandan koppavuus on aina ollut kuin lisämauste, sellainen jälkimakuna tuntuva potku, jonka varaan on hauska juonia asioita. Nyt kun oikeasti näen hänet en voi kuin toivoa, ettei hän koskaan kohdista koppavuuttaan minuun.

Mutta hän ei edes huomaa minua. Olen yksittäinen katsoja yksittäisenä kisapäivänä seuraamassa yksittäistä luokkaa, jota katsomaan on pakkautunut sivumennen sanoen huomattavasti enemmän ihmisiä kuin olin odottanut.

Radan puolivälissä huhkii iso perusruunikko hevonen, joka lähestyy juuri makoisansinistä Hortensia-kolmoissarjaa korvat tiukassa hörössä. Vilkaisen kisaohjelmaa, vaikka tiedän, mitä odottaa. Tämä ratsukko, ja sitten –

Minun ei tarvitsekaan odottaa kauaa, että tämä sitten tapahtuu. Ehdin tuskin nostaa katsettani ohjelmasta, kun sivuportille ilmestyy pieni ratsukko.

Tuntuu, kuin katsoisin parasta ystävääni ensi kertaa vuosien erossaolon jälkeen. Tai sisarta, josta olen kuullut tarinoita koko elämäni, mutta jonka vasta nyt tapaan. Jotakin tippuu sisälläni, ei suinkaan vastenmielisellä tavalla – tippuu ja jää leijumaan, kuin vesihöyry, joka hiljalleen kihoaa kurkun kautta silmien taakse.

Salma on yllättävän pieni ja jäntevä. Hän selvästi leikkaa hiuksiaan useammin ja paremmalla kampaajalla kuin minä – siinä missä itse olen vetänyt tukkani sinisellä scrunhiella jonnekin niskan ja päälaen välille, voi hänestä aistia vastapestyjen hiusten ja puhtaiden vaatteiden turvallisen tuoksun.

Tuossa on ihminen, jonka minä olen luonut 18-vuotiaana.

Hän on minun paperille painettu kaksoseni, minun salainen siskoni. Tuossa kentän portilla on kaikki se hyvä, jonka melkein kymmenen vuotta sitten päätin kääntää itsestäni valoon ja ikuistaa. Olen kulkenut hänen olkansa takana tallipihalla, kisoissa ja leireillä, ojentanut sydämeni mukaan kun hän rakastui ja varjellut häntä tavalla, jolla ketään toista luomaani ihmistä en ole varjellut.

Tajuan poskillani valuvat kyyneleet vasta, kun vieressä oleva suippoviiksinen mies vilkaisee minua pitkään. Kyynelverhon läpi näen, miten Salma taputtaa Bonnien kaulaa nopeasti, melkein hajamielisesti. Vatsassani hytkähtää. Tuon eleen minä olen kirjoittanut hänelle, samoin kuin sen, miten hän nyt nyökkää tuomarille toinen poski vaivihkaa hymykuopalle painuen. Käsittämätöntä.

Bonnie on kuin luonnonvoima, kun se hyppää. Miten en ole koskaan tajunnut, millaisen hurrikaanin selkään olen Salman kirjoittanut – miten rohkeaksi olen hänet pakottanut! Puristan ohjelmaa käsieni välissä, kun Salma tyynen viileästi ohjaa Bonnien esteeltä toiselle. Poni on kaunis, sen virtaviivaiset lihakset näyttävät soljuvan kiiltävän karvan alla. Minäkin rakastaisin sitä, jos olisin Salma.

Tai niinhän minä rakastan, vaikka olen minä. Sekä yhdessä että erikseen he ovat turvasatamani. Kun olen yksinäinen ja väsynyt, ovat Salma ja Bonnie aina tallikujan päässä odottamassa. Lukemattomia kertoja he ovat vieneet minut sinne, missä muistan ne hyvät asiat, jotka kauan sitten kuiskasin Salman korvaan herättäessäni hänet henkiin.

Rata loppuu.

Haluaisin nousta ja mennä puhumaan Salmalle, tai päästä hipaisemaan Bonnien hiostunutta karvaa. Sydämeni tykyttää niin, että en ole kuulla seuraavana starttaavan ratsukon nimeä.

En kuitenkaan nouse. Kilpailuhumu ympärilläni jatkuu – ihmiset taluttelevat hevosia, selkäni takaa verryttelyalueelta kuuluu huudahduksia ja makkarakojun nokinen tuoksu leijuu kohti kenttää. Salma katoaa Bonnien kanssa ihmis- ja hevosvilinään. Käännän katseeni nähdäkseni auringossa kuumuutta hohkaavalta tulostaululta Salman ja Bonnien ajan –
– ja sitten istun tässä, upottavalla sohvalla siniviolettiruudullisen viltin alla. Tuuletin hurisee hiljaa, viereisestä huoneesta kuuluu olympiaselostajan hillityn innostunut ääni. Näppäimistö tuntuu hionneen kisaohjelman jälkeen viileältä sormenpäissäni. Käteni lepäävät hiljaa paikallaan.

Ja sisälläni on lämmin.
TEKSTIERIKOISLUOKAN 2021 VOITTAJA


Amelie Chaput & Vulst af Rid, © VRL-01436

(Inspiraationa sekä kuvaan että tekstiin Noma – Brain Power)

Tässä sitä nyt oltiin. Power Jumpin erikoisluokan verryttelyssä. Joka vuosi Amelie oli saanut kerättyä kvaalit kasaan osallistuakseen hänen kautensa kansainväliseen päätapahtumaan, ja joka vuosi hän myös jännitti aivan samalla tavalla. Sillä ei ollut väliä monesko osallistuminen tämä oli, millainen hevonen löytyi satulan alta tai kuinka hyvin kausi oli sujunut: viikonloppu oli aina yhtä kuumottava. Hyvällä tavalla, mutta silti vatsaa sopivasti kuristava ja hermoja kutkuttava.

Vitaliya Dzelzain istui taittotuolissa verryttelyalueen reunalla paksussa hameessaan pitsisen päivänvarjon alla. Nainen näytti sopivan nykypäiväiseen kisa-alueeseen yhtä hyvin kuin lokomotiivi luotijunavarikolle. Hän hymyili ja vilkutti ohitseen laukkaavalle Amelielle viuhkallaan: tuossa kangasmäärässä tuli varmasti kuuma sydäntalvellakin. Ratsastaja heilautti kättään takaisin, kääntäen sitten katseensa takaisin menosuuntaan.

Myös vastaan ratsastavalle Noralle Amelie nosti hymyn tervehdykseksi. Naisilla oli tunnetusti napit vastakkain, mutta samaa Dzelzainin tiimiähän tässä oltiin. Vastakaikua ei ystävälliselle eleelle kuitenkaan herunut, ja pieni kaihon ja kateuden aalto pyyhkäisi yli. Siinä tuo isin pikku kultamuru ratsasteli hevosella, Zirafella, joka olisi kuulunut Amelien alle… Voi Zira.

Kuin lukien ratsastajansa ajatuksia nakkasi Uula niskojaan ja painoi kaasua pohjaan. “Hei, mäkin olen täällä!” tuntui tamma vihjaavan. Amelie ravisteli katkeruuden harteiltaan ja haki fokuksensa takaisin: murehtia voisi myöhemminkin, mutta nyt oli kisa voitettavana.
Tai ainakin Nora Veronica Norrington… Amelie olisi tyytyväinen mikäli vain sijoittuisi paremmin kuin tallitoverinsa.
Nainen oli naiselle susi.

***

Amelie steppasi Uulan kanssa odottamassa vuoroaan edeltävän ratsukon kiitäessä pitkin kenttää. Brunette painoi vielä viime hetkellä rataa mieleensä: missä oli tilaa pistää vähän höpinää tötteröön, missä piti kasata vieteriin ponnua, missä piti panostaa extratarkasti siistiin käännökseen. Vitosesteelle oli tiukka lähestyminen, piti vahtia ettei Uula kaatuisi siinä liikaa sisään kaahatessaan. Nelosen ja seiskan jälkeen tulisi heti tiukka käännös, mikä piti ottaa hypyssä huomioon — varsinkin seiskan pitkä suora lähestyminen houkuttaisi varmasti Uulaa kirittämään, jolloin se helposti otti laakeita, pitkäksi meneviä loikkia. Nyt ei ollut varaa tehdä tiikerihyppyjä, kun kentän aita — ja katsomo — oli vastassa.
Amelie nielaisi hermostuneena, tamma tarttui tunteeseen ja otti muutaman ylimääräisen sättäysmoovin. Nyt ryhtiä pyttyyn, neiti Chaput! Ei ollut oikea aika sössiä huonoilla hermoilla.

Yleisö hurrasi. Se tarkoitti vain yhtä asiaa: edeltävä oli päässyt ratansa loppuun, ja nyt oltiin pisteessä josta ei ollut paluuta. Amelie tunsi olonsa robotiksi ratsastaessaan kutsusta radalle. Fricis saattoi hänet portille, sanoi jotain poikaystävämäisen kannustavaa jota Amelie ei kuitenkaan kuullut.

Sillä hetkellä maailmassa ei nimittäin ollut muuta kuin hän, Uula ja 12 kappaletta esteitä. Sydän hakkasi niin että Amelie kuuli sen jyskytyksen omissa korvissaan. Knabstrup liikkui jäntevästi ja jousitetusti, viritettynä lentelemään vähintään tähtiin ja takaisin. Nahka natisi, kaviot jymistelivät areenan pohjaa vasten. Pystyikö aika hidastumaan? Siltä ainakin tuntui.

Kaikki olisi kiinni tästä hetkestä. Koko kauden treenit, itkut ja naurut, voitot ja häviöt. Kaikki. Amelie tunsi kuinka paineet kasvoivat: olipa loistava hetki stressata itseään vielä lisää. Hän olisi läimäissyt itseään poskelle jos ei olisi joutunut hillitsemään kuumana käyvää ratsuaan.

Tervehdys tuomareille ei kestänyt pitkään, mutta Uula korskui siitäkin huolimatta jo malttamattomana. Kaikki kasvot katsomossa, tutut ja tuntemattomat… Ratsukko oli katseiden polttopisteessä, mutta yllätyksekseen Amelie ei enää hermostunutkaan siitä. Itse asiassa hän tunsi jopa aavistuksen verran rauhoittuvansa: aivan kuin hän olisi siirtynyt autopilotille, seuraten vain turvallisesti sivusta kuinka automatiikka otti hommat haltuun. Pisti henkiset turvavyöt kiinni ja puristi penkkien reunoista tukea.

Summerin soidessa Uula oli jo ottanut ensimmäisen, räjähtävän laukka-askeleen.
ERIKOISLUOKAN 2020 VOITTAJA


Helga Åqvist & Rosegarden’s Jupiter, © VRL-13006


ERIKOISLUOKAN 2020 TOINEN


Marika Pirttikangas & Rosegarden’s Witchcraft, © VRL-13006


ERIKOISLUOKAN 2020 KOLMAS


Amelie Chaput & Gepard VEC, © VRL-01436


ERIKOISLUOKAN 2020 VOITTAJA


Alexander Rosengård & Quentin Quire, © VRL-05265

Siskon kasvot. Minä en päässyt niiltä karkuun, sillä Josefinasta oli tehty Kallan sankari ja kansikuvakasvo näytettäväksi muulle hevosmaailmalle. Se oli oikeastaan sangen hupaisaa, sillä pieni sisareni, Josefina, Jusu, Fifi – niin, pikku-Fifi oli niin arkinen ja arka ja varovainen ja kaikkea muuta kuin supertähti. Siinä hän kuitenkin koreili, printattuna kilpailun käsiohjelmaan. Leyhyttelin ohjelmalla synkkäilmeisiä kasvojani, kun en sille parempaakaan käyttöä keksinyt. Minä en tietysti ollut tippaakaan kateellinen, mutta saakeli soikoon, voittaa minä tahdoin. Koko kilpailun, tietysti, mutta ennen kaikkea Fifin, jotta maailma palaisi takaisin järjestykseen ja minä olisin jälleen perheen ykkösnyrkki kilpakentillä. Niin toin Kallaan kolme koreaa, huippuunsa viritettyä kilpaoriani, joista mikä tahansa saattaisi räjäyttää pankin.Siskon kasvot. Ajattelin niitä, kun valmistelin Quentinia koitokseen. Olisi naurettavaa, jos Josefina onnistuisi voittamaan tämän kokoluokan kilpailut toistamiseen. Josefina ei ollut sisukas eikä ainakaan voimakas, ja ennen kaikkea muuta hän ei ollut ammattilainen. Ei edes kovin kunnianhimoinen harrastelija. Jos jotakin, sisar oli velvollisuudentuntoinen. Hän kilpaili, koska hänen oli pakko; minä kilpailin, koska minä halusin. Janosin menestystä, kehitystä, itseni ylittämistä. Quentin tuntui yhtä terävältä kuin minun voitontahtoni, kun johdatin sen verryttelyhyppyyn toisensa jälkeen. Se irtosi maasta sähäkästi ja silloin minä viimeistään tiesin sen olevan valmis, kun liu’utin käsiäni sen hypyn mukana kaartuvan ja venyvän kaulan ylälinjaa pitkin ja tunsin ohjien päässä kevyen aavistuksen menohaluisesta hevosesta.

Siskon kasvot. Näin ne lähestulkoon viimeisinä ihmismeren keskellä, ennen kuin suljin laajalle nurmikentälle siirtyessäni muun maailman pois mielestäni. Sallin häivähdyksen sisaresta jäädä takaraivoon: sen pienen, parempaan suoritukseen kannustavan tarpeen nujertaa Fifi. Ehkä, ehkä siihen sekoittui pikkiriikkinen (ja kaikessa perusteettomuudessaan järjetön!) ripaus kateutta, mutta sitä minä en myöntäisi kuuna päivänä kenellekään. Sapettaisi liikaa.

Quentinin olisi parasta olla tänään… sisukas, tarkka, taitava, niin, ja mitä noita nyt oli.
ERIKOISLUOKAN 2019 TOINEN


Sylvi Sundberg & Kastanjan Petite Fleur, © VRL-08179

Power Jump -viikon pääpäivä oli kerännyt Auburnin kartanon maille valtavasti yleisöä. Eikä pelkästään hevosihmisiä, vaan kaunis sää oli houkutellut myös paikallisia nauttimaan helteestä ja kisatunnelmasta. Tummat pilvet kaukana taivaanrannassa tosin kielivät ukonilman olevan tulossa, mutta ehkä kisat saataisiin käytyä kuivin nahoin. Katsomossa istui isoon lierihattuun ja keltaiseen hellemekkoon pukeutunut rouva pehmopupua riehakkaasti heilutteleva alle vuoden ikäinen tyttövauva sylissään. Rouva oli esteratsastaja Sylvi Sundbergin äiti Loviisa Sundberg – Kemiönsaaren Marttojen puheenjohtaja, mumma, äiti ja vaimo, tässä järjestyksessä. Loviisa oli ratketa ylpeydestä pitäessään ensimmäistä lastenlastaan, Sylvin ja Akseli Ruusuvuoren Minea-tytärtä sylissään.

Minea heitti pupullaan edessä istuvaa miestä päähän. Mies kääntyi katsomaan taakseen kasvoillaan ilme, joka kieli pitkälle venytetystä kärsivällisyydestä.
”Voi näitä lapsia”, Loviisa hössötti ja hymyili anteeksipyytävästi miehelle ja otti viidennettä kertaa pupun vastaan ojentaen sen takaisin Minealle. ”Ne kun keksii jonkun jutun…”
Loviisan lauseen keskeytti yleisön taputukset, kun radalla oleva ratsukko teki nollasuorituksen. Loviisakin taputti hajamielisesti pari kertaa, mutta keskittyi sitten taas Minealle lepertelyyn.

”Lähtövuoroon saapuu seuraavaksi Sylvi Sundberg ja Kastanjan Petite Fleur”, kuuluttajan ääni särisi hieman kaiuttimissa.
Loviisa suoristi heti selkänsä ja katsoi lierihatun alta tarkkaavaisena derbykentälle, jonne ravasi portista sisään ruunikko puoliveritamma Sylvi selässään.
”Nyt on jännät paikat”, Loviisa totesi puoliksi itselleen, puoliksi jokeltelevalle Minealle. ”Katso Minea-kulta, äiti on siellä ja Fifi-poni! äi-ti. Ja Fi-fi. Po-ni. äI-TI. FI-F—” Loviisa jatkoi artikuloiden jokaista sanaa hitaasti. Vieressä istuva viiksekäs mies vilkaisi alta kulmiensa vieressä papattavaa papupataa ja selvästi hillitsi kielenkantansa. Loviisan puheopetuksen keskeytti lähtömerkki, joka kaikui Auburnin pihamaalla. Fifi ravasi kireän oloisesti kentällä ja Sylvi istui keskittyneenä tamman selässä yrittäen saada sitä rentoutumaan.
”Siellä se tyttö on niin vakavana. Paljon on mielessä. On vakava paikka, on”, Loviisa mutisi tarjoten Minealle Tupperware-kulhosta maissinaksuja irroittamatta katsettaan ratsukosta.

Fifi nosti laukan sähäkästi ja sitä seurasi Loviisan dramaattinen voihkaisu. Auringon valo kimalteli Fifin varusteiden kristallikoristeista ja vaimea rytmikäs kavioiden töminä kaikui katsomoon asti.
”ättä”, Minea jokelsi ja heitti jälleen pupun lattialle. Tällä kertaa Loviisa ei kuitenkaan nostanut sitä, sillä hän oli liian keskittynyt suorituksen seuraamiseen.
”ättää!” Minea jatkoi vaativasti ja alkoi kiemurrella sylissä ja Loviisan oli pakko nousta nostamaan pupua ylös. Juuri kun Loviisa oli lierihattua myöden kumartuneena penkkirivistön väliin, yleisö kohahti kuuluvasti. Kukkakoristeinen hattu pongahti välittömästi näkyviin. Fifi oli ennakoinut kutosesteellä hypyn ja Sylvin tasapaino horjui.
”Ai kamala!” Loviisa kiekaisi pidellen sydänalastaan. ”Pidä kiinni, hyvä tyttö!”
Sylvi sai korjattua tasapainonsa, mutta seuraava este oli jo edessä. Etukaviot osuivat puomiin ja se heilui kannattimillaan uhkaavasti. Loviisa näytti siltä, kuin saisi hetkenä minä hyvänsä sydäninfarktin.

Sylvi sai pelastettua tilanteen kahdeksanteen esteeseen mennessä, vaikka Fifi vaikuttikin siltä, että sen kierrokset olivat nousseet sähläyksen aikana. Loviisa kommentoi takana istuvalle toiselle rouvalle, ettei ole koskaan ymmärtänyt, miksi kilpahevosten piti olla niin vaarallisia. ”Luulisi, että kaikilla olisi mukavempaa, kun hevoset olisivat rauhallisia. Ja ehkä vähän pienempiä”, hän perusteli nyökytellen puheensa tahtiin leukaansa päättäväisesti.

Sateenkaarilankun kohdalla kentän ylle vaivihkaa kasaantuneet sadepilvet alkoivat tihkuttaa vesipisaroita.
”Tämä tästä vielä puuttuikin”, Loviisa puuskahti ja vilkaisi murhaavasti ylös taivaalle ihan kuin voisi katseellaan karkoittaa pilvet kauemmas. Sama katse ehkä toimi aviomieheen, mutta pilvet pysyivät itsepintaisesti paikallaan. Esteitä oli enää kaksi jäljellä. Yleisö pidätti henkeään, kun koivulankku ylittyi puhtaasti. Viimeisenä ratsukko viiletti kohti Suomi-estettä. Fifi laukkasi sieraimet suurina ja sen jokainen lihas värähteli liikkeen tahdissa. Kuin hidastettuna tamma lähti hyppyyn irroittaen palan nurmea hokkien mukana, liisi esteen yli kevyesti ja laskeutui alas gasellimaisen ketterästi.

Yleisö puhkesi raikuviin aplodeihin. Loviisa hehkui ylpeänä ja vilkuili sivusilmällä huomasivatko muut katsojat, että Hänen Tyttärensä oli juuri tehnyt kerrassaan mahtavan suorituksen Power Jump -luokassa. Kaikki keskittyivät kuitenkin jo seuraamaan kentälle tullutta seuraavaa ratsukkoa. Sylvi hukutti Fifin taputuksiin ja kiitoksiin ratsastaen hikistä tammaa kohti tallialuetta. Tämän huomattuaan Loviisa ryhtyi kiireellä keräämään ympärilleen leviteltyjä kippoja ja kuppeja.
”Anteeksi rouva, voisitko hieman väistyä, niin me takana olevatkin nähtäisiin kentälle”, yhtä penkkiriviä taaempana istuva keski-ikäinen mies pyysi mitä kohteliaimmin, vaikka kasvojen kireä ilme viesti siitä, että hänkin oli jo saanut tarpeekseen Loviisan touhotuksesta.
”Mennään, mennään”, Loviisa tuhahti ja lähti kimpsuineen ja kampsuineen Minea sylissään, hellehattu vinossa ja kesämekko lepattaen jyräämään kohti tallialuetta.
ERIKOISLUOKAN 2019 KOLMAS


Lea M. & Tuulenpesän Savujoki, © VRL-13652

Etsin puhelimeni syövereistä lentolippuja matkalla Charles de Gaulleen. Kädessäni oli myös Savun hevospassi sekä kolme muuta passia – omani, aviomieheni Benin ja Savun hoitajan Lewisin. Ben ja Lewis menisivät eri koneella määränpäähämme Kandaan, sillä hevosen kanssa koneeseen pääsi vain yksi henkilö. Menisimme kuitenkin turvatarkastuksista yhdessä, sillä koneet lähtivät hyvin samaan aikaan. Olimme ajoissa kentällä. Vaikka tämä oli tehty monet kerrat, meni kaikissa tarkistustoimenpiteissä aikaa. Savu esimerkiksi tarkistettiin vielä eläinlääkärin toimesta ennen boardaamista. Kuljetussuojat ja muut härpäkkeet piti tarkistaa. Kaikki varusteet ympättiin mukaan ja pääsimme turvallisesti koneisiin. Lensimme ensin Vancouveriin ja sieltä sitten Whitehorseen. Senkin jälkeen piti vielä matkustaa, mutta olimme tapahtuman puolesta kuljetukset oli hoidettu, mistä olimme kiitollisia. Minä ja Ben olimme olleet Kanadassa ennemminkin, mutta Lewisille kerta oli ensimmäinen.

Matka meni hyvin. Savu oli yllättävän rentoutunut koko matkan, vaikka sitä yleensä hieman hermostuttaa. Onneksi vähitellen se on alkanut tottumaan kaikenlaiseen matkustamiseen. Lento oli sen tähänastisista pisin. Minua vähän jännitti, sillä olimme lähteneet vain muutamaa päivää ennen kisoja. Kuinka se ja me muut tottuisimme aikaeroon ja selviäisimme kisapäivään? Onneksi olimme saaneet mahdollisuuden majoittua Orange Wood Ranchilla. Siellä saisimme vähän treenata vielä ennen kisapäivää ja haistella Kanadan ilmaa. Onneksi mukana oli sopivasti väkeä. Minä sain keskittyä kisapäivään ja ratsastamiseen, kun Lewis hoiti Savun ja Ben kaiken muun yleisen.

Orange Wood Ranchilla oli täysi hulina päällä kun saavuimme paikalle vaikka kisoihin oli vielä aikaa. Rakastin tätä fiilistä! Meidät toivotettiin tervetulleiksi ja Savukin pääsi jaloittelemaan kunnolla. Lewis hoiti sen iltapuuhat, sillä kello alkoi olla jo reippaasti yli puolen yön paikallista aikaa. Täytyisi alkaa totutella rytmiin. Pari päivää kulutimme rauhallisesti treenaillen ja tutustuen kaikkeen. Saimme myös paljon uusia tuttavuuksia. Kanada oli kyllä ihana paikka!
Viimein koitti kisapäivän aamu. Minua jännitti jotenkin kummasti, mutta yritin rauhoitella itseäni ennen kisaa. Olimme heränneet ajoissa, syöneet vähän jotain ja aloittaneet valmistelut itse kisasuoritukseen. Lewis oli puunannut Savua hienonoksi, vaikka yritin sanoa, että kyse oli pelkistä estekisoista. Siihen Lewis naurahti ja totesi, että ma chéri, voittajaratsukon on näytettävä upealta. Kiitin kannustuksesta, sillä sitä tarvittiin. Yritin olla ajattelematta sitä tosiasiaa, että minä ja Savu olimme vain suomalainen ratsukko. Savu oli vain innokas suomenhevonen erittäin upeissa kisoissa Kandassa. Toisaalta, olimme kyllä menestyneet upeasti ennenkin. Ja Savu herätti aina ihastusta Ranskassakin.

Olimme Benin kanssa katsomassa vikellystapahtumaa ysiltä ja hän yritti rauhoittaa minua. Sen hän kyllä osasi, sillä onnistuin keskittymään vikellystapahtumaan ja pulssinikin laski ehkä alle sataan. Kävin ilmoittamassa minut ja Savun. Kunnon valmistautuminen alkoi. Aika kului niin nopeasti. Kohta olimme verryttelyssä. Savu käyttäytyi niin nätisti ja totteli apujani. Minulla oli hyvä fiilis tästä. Väitän, että Savu tiesi tilanteen vakavuuden. Jätin iPodini ja kuulokkeeni maneesin ulkopuolella odottavalle Lewisille. Before the race -soittolista oli ollut kovassa käytössä viime aikoina.

Meidät kuulutettiin kentälle. Miljöö oli upea. Meri näkyi kuohuavana upean metsän takana. Tuulimylly pyöri pienen tuulen ansiosta. Ratsastin kentälle. Aikamme oli tullut. Rata lähti hyvin. Savu hyppäsi nätisti ensimmäisen esteen. En muista koska viimeksi startti olisi ollut näin hyvä. Pessimistinen puoleni meinasi aloittaa ajattelun siitä kuinka koko rata ei voisi mennä hyvin. Työnsin sen kuitenkin pois mielestäni ja keskityin vain hevoseen ja tähän rataan. Jäljellä oli vielä kaksi estettä. Toiseksi viimeisen esteen edellä askeleet olivat hieman hukassa (täysin minun takiani!), mutta Savu hyppäsi senkin nätisti, yhtäkään puomia tiputtamatta. Edessä oli viimeinen este. Hengähdin syvään ja ohjasin Savun esteelle. Kuiskasin sille tsempit ja Savu hyppäsi nätisti. Puhtaasti. Koko rata puhtaasti. Taputin Savua ja hidastin menoa. Pitihän sitä myös vähän tuulettaa, kun koko katsomo räjähti suosionosoituksiin. Kiitin ja poistuin kentältä. Olipahan rata.
ERIKOISLUOKAN 2018 VOITTAJA


Salma & Bonnie KN, © VRL-13360

Tuulikellot olivat soineet sinä aamuna heidän kuistillaan.

Niiden valittava ääni oli kajahdellut Avan korvien polveilevissa simpukkatiehyissä kuin ison kaupungin messinkiset kirkonkellot. Kil-kal, kil-kal. Ensin päin pohjoistuulta, sitten etelään. Puhuri oli hengittänyt sisään ja ulos.

Ava oli istunut sykerössä tuulisella kuistilla ja katsellut, miten lilja-amppeli heijasi. Tuulikellot olivat kalisseet hänen yllään.

Se oli ollut hyvä. Kil-kalin ylitse hän ei kuullut, miten vanhemmat riitelivät keittiössä.

Se oli ollut Iso Riita. Sanottiin, että hänen syntyessään mama ja papa olivat saaneet erityisen vaiston, jolla he tiesivät, miten Ava voi. Hänellä oli oma vaistonsa. Sen avulla hän oli tiennyt, että tämä oli Isojen Riitojen sarjassa viimeinen. Sitten ei enää olisi joukkuetta mama, papa ja Ava. Olisi joku muu.

Papa oli tullut kuistille juuri, kun Ava oli painanut polvet korviaan vasten. Simpukkahuminan kuunteleminen oli rauhoittanut häntä. Oli hyvä, että korvan sisällä oli sellainen.

Mutta papa oli silittänyt hänen hiuksiaan kädellä, jossa oli painaumia vihasten hevosten tekemistä arvista. Se oli tiennyt lähtöä simpukkamaailmasta.

He olivat sopineet jo toissapäivänä, että Ava lähtisi papan mukaan hevoskisoihin. Nyt ei ollut auttanut, vaikka hän oli puristanut molemmat kätensä kuistin kaiteen ympärille. Hän ei ollut halunnut mennä. Ei tietäen, että mama jäisi keittiön ikkunan ääreen ja hankaisi märkiä poskiaan niin, että saisi ihottumaa ja joutuisi ostamaan kallista rasvaa.

Autossa Ava ei ollut sanonut sanaakaan, tuijottanut vain utuista tietä. Papa oli puhunut säästä. Oli niin kuivaa, että tuskin näki ajoradan reunoja. Pöly nousi pilareiksi. Hän oli kumartunut eteenpäin, puhissut, eikä lopulta sanonut paljon mitään itsekään.

Paitsi lopulta, kun hevoskisojen portti jo näkyi niiden puiden välistä, joiden hatut näyttivät vihreältä pumpulilta:

”Minä olen ostanut itsellesi sellaisen pienen ranchin Nova Scotiasta. Otan sinne pari omaa hevosta.” Hän oli pitänyt tauon. ”Tulet sitten joka toinen viikko asumaan sinne minun kanssani. Halifaxiin.”
Silloin Ava oli itkenyt niin, että räkä sai yskimään ja kurluttamaan.

Nyt he olivat hevoskisoissa, papa ja hän. Papa oli ostanut paperilautaselle lettupinon, jonka päällä vaahterasiirappi kimmelsi kuin yrittäisi peitota auringon. Ava oli syönyt yhden letun, mutta ruokahalu oli karannut aina, kun hän ajatteli papan ranchia. Syömisen sijaan hän nikotteli automatkan kyyneliä kurkustaan.

Hevoset hyppäsivät isolla hiekkakentällä, jonka takana velloi valtameri. Ava tuijotti aaltoja, jotka murtuivat kaukana meren selällä. Hän ei pitänyt sellaisesta raskaasta, vauhkosta eläimestä kuin hevonen. Ei, jos se vei häneltä papan.

Mutta papa rakasti tätä. Hän ei edes itkenyt, katseli vain kentälle silmät tietäväisinä. Ehkä hän sai voimaa tästä. Niin sen täytyi olla. Power Jump, voimahyppäys papaa varten.

Taas yksi hevonen juoksi pois kentältä. Tyhmien ihmisten tyhmät aplodit ja musiikin pampatus rytmittivät sen laihojen jalkojen hypähdyksiä. Papa kumartui polviinsa.

Ava seurasi hänen katsettaan apaattisesti. Isoja ruskeita hyppyhevosia oli tuhansia, ja kaikki halusivat näyttää voimansa tänään.

Kentälle juoksi pieni, valkoinen hevonen. Sen nenä oli harmaa, sieraimet pihakiven mustat, häntä hulmusi kuin sulassa vedessä väräjöivä kuu. Merituulessa pienen hevosen otsahiukset heilahtelivat sen silmillä.

Ava tuijotti niin, että silmiin melkein sattui. Hevonen oli kuin leikkieläin liian korkeiden esteiden keskellä. Se käänteli hurjasti korviaan ja nosteli harmaita kavioitaan. Ne olivat kuin pikku kolmiot, lasikengät. Yhtäkkiä se ampaisi juoksuun ja kääntyi kohti yhtä esteistä.

Avan vatsaa kouraisi. Hän ei ollut aivan varma, huusiko hiukan. Eihän pieni hevonen voinut selvitä esteen yli!

Mutta se selvisi. Se selvisi kaikkien esteiden yli. Avan silmät porasivat hevosta. Hänen suunsa oli jäänyt pikkuisen raolleen niin, että merituuli ja suolavesi täyttivät hänet. Hevosen otsahiukset hulmusivat sen kauniiden silmien yllä.

Tuuliharja, tuli lempeästi Avan mieleen. Valkoinen pikkuhevonen oli Tuuliharja, kuten kellot ja lasit heidän kuistillaan olivat hänen tuulikellonsa.

Ava hengitti merta ja hiekkaa ja hevosten kirpeää tuoksua. Tuuliharja täällä, tuulikellot siellä. Kaikelle oli paikkansa.

Pienen valkoisen hevosen kaviot sanoivat hiekalla kil-kal, kil-kal.
ERIKOISLUOKAN 2018 TOINEN


Icarus Kristiansen & Jazzbomb Lumos xx, © VRL-01436


ERIKOISLUOKAN 2018 KOLMAS


Jouni & Zelinda Kern, © VRL-12930


ERIKOISLUOKAN 2017 VOITTAJA


Alexiina Center & Orange Wood’s Lumious, © VRL-02207


ERIKOISLUOKAN 2017 TOINEN


Gillianne Waves & Kings Scoopy Doo, © VRL-02207

Mistä saatais poweria?
Kato tota kaveria
Sil’ on kolmee raippaa suussa
Ja ponil’ jouset kavioissa
Mut mun ratsuu nukuttaa
Hoh hoijakkaa, se haukottaa

Mistä saatais poweria?
Ei kiinnosta tätä ponia
Että miten menee meidän kisat
Kun haluu ottaa isot tirsat
Vaik’ kellot korvis hälyttää
Ei ees silmää tahdo räpyttää

Mistä saatais poweria?
On monenlaista toveria
Yhel’ raidat tiikerin
Toisel’ nään tuplapintelin
Mut mulla laiskuuskuningas
Valtikka ja viittakangas

Mistä saatais poweria?
Onko kellää sokeria?
Rakettitiedettä ei tarvita
Että poni alkaa ravata
Ei ees lentävää lautasta
Kun vaan näytät namipalasta

On meillä liikaa poweria
Annoin liikaa sokeria
Lähti vähän lapasesta
Ja lennän kohta satulasta…
ERIKOISLUOKAN 2016 VOITTAJA


Hanne & Excusemyfrench PB, © VRL-03518

Nyt näytetään, oon kuin tiikeri!
Valmiina hyppään, meissä on powerii!
Maaliviiva on viel kaukanen,
mut ei hätää, oon ku lentävä lautanen!
Turha kotiin hälyttää, en oo neuvoton,
pian voittajan valtikka meidän on!
ERIKOISLUOKAN 2016 TOINEN


Salma & Bonnie KN, © VRL-13360

Mä olen hienosäätänyt ponin hurjan powerin
Se pystyy hyppäämään yli Berlin Towerin
On puuterihuiskut, rusettiviuhkat ja plastrong

Poni kiiltää kuin valtikka, tukkaryöppy kiharassa
Satula niin puhdas, että narina kirskuu ilmassa
Kuuluu kaiuttimista kumiseva kong

Ratamestari on pykännyt kentälle lentävän lautasen
Mä mietin, onkohan se juopon idea viimeöinen
Ehkäpä? Tästä tulee vielä kuumeinen show

Puomi vonkuu kannattimilla, mutta mulla pitää pokeri
Ajatella ei ehdi, tää poni kiitää kuin tiikeri
Katsomorivit hehkuu, lapsi huutaa wow

Salamavalot rätisee, ura pöllyten välkyttää
Riviltä riville alkaa yleisö hälyttää
On voitonlaukka, ruusukerivi ja seuraavana: Glasgow
ERIKOISLUOKAN 2016 KOLMAS