Palkintotarinateksti hahmolle Jace Leicester ja Jin-Gitaxias:

Jin-Gitaxias oli neonkyltti, silmiinpistävä. Tallityöntekijät hidastelivat ja pysähtelivät matkallaan tarkoituksella nähdäkseen, kuinka kiiltelevä musta ori aavemainen päänsä korkealla ylittäisi harjoitusesteet Dexterin vaitonaisen tarkkailun alla. Itsetyytyväinen hymynkare nyki Billyn vasenta suupieltä kuunnellessaan sivukorvalla kahden Sunny Horsen turkoosiin pukeutuneen hevosenhoitajan ihailevan sitä ääneen. Chelsea, muutama metri tuonnempana Billystä, kuuli heidät hänkin ja oli aivan liiaksi omahyväinen. Billyn vastenmielisyydeksi, hän julisti melko kuuluvasti: ”Isä tulee samasta sukulinjasta kuin Zirafe. Mieletön pikkutamma, sisupussi ja upea leopardikuviointi, joka sopii täydellisesti yhteen tyylini kanssa!” Todella? Pitikö hänen joka asiassa kääntää aihe itseensä?

Billyllä sentään oli sen verta makua, ettei suoraan prässäillyt sillä huomattavasti merkittävämmällä seikalla, että hän oli tuon 120-senttistä lämmittelyokseria ylittävän oriin kasvattaja. Ratsastaja oli siro ja totinen, joko luonteenlaatuaan tai sitten hermostuksesta: ei ollut helppoa olla Dexter Cookin yksityisvalmennettavana herkeämättömän kriittisen arvioinnin alla. Jace Leicester oli ratsastajan nimi, jolle Jin-Gitaxias oli päätynyt. Hän oli voittanut Exclusive All-Expenses Paid -valmennusviikonlopun Power Jumpia varten. Arvontakilpailu oli ollut osa Sunny Horsen ylläpitämää fanfaaria Power Jumpin 20-juhlavuotiskilpailuja varten. CUP-kilpailun viimeinen osuus, kvaalit, olivat tulossa vielä tässä kuussa Belgiassa ja Billy oli saanut aimo annoksen Kimin hikoilua aiheesta. Chelsea taas ei ollut päässyt sisään CUP-kilpailuihin, mutta valitettavasti yrittäisi saada kvaalituloksen kutsuvierasluokasta.

Leicesterin istunta oli kuin patsaalla: hillitty, puhdas ja staattinen. Billy ajatteli itse sitä ensin kohteliaisuutena, mutta Dexter huomautti jokseenkin samasta asiasta sanoen, ettei hänen ”pitäisi olla niin jäykkä ja estää hevosen liike, vaan rentouttaa nivelensä ja elää mukana enemmän.” Kaksi hevosenhoitajaa kikatti kämmeniinsä ja Billy oli mukana vitsissä: hassua, miten joku saattoikin moittia jotakuta tehden itse täsmälleen samaa – Dexter oli jäykkyyden ja epärentouden mallikuva.

Amy piteli kännykkää koholla. Billy oli ohjeistanut hänet videokuvaamaan Jin-Gitaxiasia. Billy ei ollut vielä saanut tilaisuutta tavata ratsastajan kanssa, mutta Chelsea tietysti oli. Hän heilautti paholaisen punaisia kiharoitaan ja räpsytteli ripsiään kuin seireeni Leicesterille, joka tosin oli liian keskittynyt ratsastamiseensa huomatakseen: Dexter käski hänen juuri pysähtyä ja meni korjaamaan jalkansa asentoja.

”Hän oli niin mukava”, Chelsea keikisteli. Hän kurotti kaulaansa nähdäkseen kuuliko Billy ja hymyili sammakkomaisesti. ”Eikö ollutkin? Kertoiko hän Jinistä? Miten haluaa ehdottomasti hoitaa sen itse, vaikka Hoss koetti vaatia, että Sunny Horse kyllä huolehtii? Siellähän oli jono vapaaehtoisia valmiina tehtävään, mutta hän totesi vain kohteliaasti ei kiitos. Mikä uskollisuus!”

”Mie kuulin, että se olisi arvaamaton käsiteltävä, joten hää ei tahtonut ottaa riskiä”, Amy sanoi rauhallisesti, tuuppien lastenrattaita toisella kädellä rauhaksiin edestakaisin. Billy oli aina ihaillut Amyn ammattimaisen etäistä ja kohteliasta tapaa vastata ärsyttäville, raivostuttaville ihmisille. Billyllä oli aivan liikaa temperamenttia pystyä samaan.

”No totta kai se on. Hevosen temperamentti ja luonne määräytyvät pitkälti emän genetiikasta sekä ensikohtaamisesta ihmisten kanssa. Kasvattajalla on iso vastuu ja syy asiaan. Jos eivät ole ammattilaisia, varsasta voi kasvaa totaalinen sekoboltsi!” Chelsea kuikuili taas Billyn reaktiota; Billy piti katseen Jinissä ja puri takahampaitaan yhteen. ”Luin aiheesta tutkimuksen!”

”Tietysti luit”, Billy mutisi. ”Linkitäpä se minullekin.” Siihen Chelsea ei enää vastannut.

Mutta totta puhuakseen, Jin-Gitaxias oli ollut yksi niistä hevosista, joita ei koskaan unohda; niitä, joihin törmää kerran elämässä. Aivan ensimmäisestä pilkahduksesta valkopäisestä orivarsasta karsinassa Deluxen kanssa lähtien, siinä oli ollut… jotain outoa. Sitä oli vaikea kuvailla. Se oli kuin robotti – verestä ja lihasta kylläkin, hengittävine sieraimineen ja jotakuinkin liikkuvine silmineen ja raajoineen, mutta jokainen eleensä korvan epäluuloisesta värähdyksestä itsepintaiseen pienen kavion siirtymiseen oli… epätavallinen. Jokainen Jinin liike tuntui omituisella tavalla tietoisesti harkitulta. Ei niinkään vaistonvaraiselta kuin eläimillä yleensä, vaan… itsetietoiselta.

Tietysti se oli hölynpölyä. Hevoset, eivätkä eläimet ylipäänsä, olleet itsetietoisia. Ne olivat vain vaistojensa mukaisesti toimivia biokoneita, joista ihmiset nyt sattuivat olemaan kehittyneimpiä suurikokoisten aivojensa ansiosta. Tieteellisesti olisi kuitenkin ollut kiinnostavaa tietää, mitä tuon hevosen korvien välissä tapahtui ja mikä teki siitä niin poikkeavan yksilön. Yksi teoria oli, että väripeitteellä oli linkki hevosen temperamenttiin. Jin-Gitaxiasin sukulinjassa oli harvinainen ja poikkeava kuviointi. Voisiko sillä olla jotain tekemistä myös perusluonteen genetiikan kanssa? Amy oli ohimennen puhunut Jinistä ikään kuin autistisena hevosena, mutta se oli kyllä liian pitkälle vedettyä – tyypillistä psykologin analysointia ja projisointia. Amyn ja serkunkin henkimaailman jutut olivat muutenkin silkkaa naisten mielikuvitusta, kuten barbileikit tai nimien antaminen pehmoleluille. Kai se kuului heidän vaistonvaraiseen biologiseen äidilliseen taipumukseensa identifioida hoivatarpeensa eläimiin, etenkin, jos heillä ei ollut omia lapsia.

Billy vilkaisi sivusilmällä arvioivasti Amyä. Hän oli yhdeksättä viikkoa raskaana ja aamupahoinvointinsa niin paha, että ämpäri oli pysyvästi vuoteen vieressä. Se oli kuvottavaa: Billy sai herkästi oksetusreaktion kuullessaan ja erityisesti haistaessaan toisen oksennuksen, mutta toista lasta hän odotti, kunhan Amy vain pystyisi edelleen huolehtimaan kotitöistä ja lastenhoidosta. Billyllä ei ollut siihen aikaa, hänen oli keskityttävä uraansa.

Jim lensi kuin kotka näkymättömin siivin, mutta ei pelkästään esteiden yli, vaan myös tasaisella. Arvaamattomuus liikeradassa näkyi takapään sivuttaisheittelehtimisenä ollessaan ratsastajan avuista eri mieltä, kuten myös hännän painavasanaisista heilahduksista. Oriin menoa oli hypnoottista katsella ulkopuolisena, mutta Dexter näki ongelmia.

”Laskeutuminen kestää aivan liian kauan”, hän kritisoi. ”Se maksaa kumulatiivista aikaa radalla. Koetetaan saada ponnistuskohtaa aikaisemmaksi, jotta ei ole niin paljon ilmavaraa. Ratsasta tarkasti ja pidä laukka lyhyempänä.” Hän puhui myös jotain kuolainten vaihtamisesta. He olivat Jinin kanssa melko tuore pari, eikä Leicesterillä ollut vielä selkeää manuaalia hevosensa ajamisesta. Dexter selitteli hänelle jotakin ja osoitteli toisinaan suitsia, toisinaan ratsastajan käsiä ja selkää. Sitten hän tuli lähemmäs katselijoita. ”Eikö teillä ole töitä?” hän äyskäisi hevosenhoitajille, jotka havahtuivat unohtumisestaan ja lähtivät kiiruusti matkaan. ”Sinä”, Dexter tokaisi heistä yhdelle. ”Sinä jäät laittamaan rataa. Haluan tuon okserin pois ja tilalle poikkileikkuulinjalle kaksi pystyä sekä maapuomit ensimmäisen eteen puolentoista metrin päähän.”

Leicester taivutteli ja ratsasti Jiniä odotellessa suurella ympyrällä ja vihdoin vilkaisi heitä katsojiakin päin. Jos hän vain sanoisi, Dexter ajaisi heidät kaikki pois häiritsemästä valmennusta, mutta toistaiseksi hän ei ollut. Chelsea tarttui välittömästi tilanteeseen, nojautui aidan yli rintansa pullottaen avokaulaisesta paidasta ja heilutti vesipulloa kädessään.

”Tämä on sinulle!” hän huikkasi. ”On tärkeää muistaa juoda näin kuumalla!”

Billy onneksi nautti lämmöstä, mutta Amy leyhytteli itseään tuskaisena kädellä. Leicester hymyili kiitokseksi, mutta otti Jinin käyntiin poispäin uralle.

Lauantain valmennus oli jo lähestymässä loppuaan, kun halliovet avautuivat ja iäkkäämpi nainen kevyessä punaisessa silkkihuivissa ja aurinkolasit päälaella saapui katsomoon tekemättä itsestään numeroa. Billy näki hänen tulevan, muttei välittänyt sen enempää; ei ennen kuin Amy tönäisi häntä kevyesti kylkeen ja nyökkäsi tomerasti: Chelsea ja rataa koonnut, paikalle jäänyt hevosenhoitaja olivat lyöneet päänsä yhteen ja supisivat luoden kiihkeitä katseita harmaatukkaiseen naiseen, joka istui hiljaa itsekseen selaten välillä kännykkää ja välillä ratsukkoa.

”Mitä?”

”Eikö tuo ole Nikki Ferrari”, Amy kuiskasi. Billyn kaula kiertyi samassa niin nopeasti, että kuuli pienen poksahduksen nikamissaan ja hieroi niskaansa. Oliko? Oli se. Billyn vatsalaukussa tapahtui jotain ja tunnelma maneesissa kiristyi – tai sitten hän vain kuvitteli sen tajuttuaan asian. Mutta miten hän ei ollut ollut tietoinen Ferrarin saapumisesta Sunny Horseen?

Hän oli samassa ärtyisä ja alkoi kosketella hiuksiaan, että ne olivat yhä laittamassaan muotissa.

Valmennus päättyi ja Chelsea hyökkäsi Leicesterin kimppuun haukan tavoin. Billyllä oli enemmän tasoa, joten katsoi vain näreästi kuinka intoimelästi ja mielistellen Chelsea puhui Leicesterille, jumaloi Jiniä, seuraten näiden vierellä ulos maneesista. Kuka tiesi mitä hevonpaskaa hän tälle syötti, valheita ja tarkoituksellisia väärintulkintojaan… Toivottavasti Leicester oli homo, jottei olisi alttiina Chelsean seksuaaliselle vetovoimalle.

Selviteltyään asiaa, Billy sai tietää Bleakin sopineen Ferrarin tulosta vierasvalmentajaksi suljettujen ovien takana välttääkseen mediahuomion. Edes Leicester itse ei ollut tietoinen, että pääsisi saamaan myös Nikki Ferrarin ammattimaisen mielipiteen ratsastuksestaan.

Ferrari oli kerran valmentanut Billyäkin. Neljä vuotta sitten. Se oli ollut aikaa, jolloin hän oli tosissaan lähtenyt kiitonousuun esteurallaan ja kiitos hyvien verkostojen, saanut jalansijaa tehdä unelmastaan hevosalan huipputasolla totta. Ferrari varmasti muistaisi hänet yhtenä lahjakkaimmista, lupaavimmista nuorista esteratsastajista, joita oli saanut kunnian valmentaa ja auttaa eteenpäin. Niinpä täydessä ulkoisessa itsevarmuudessaan huolimatta vatsan nipistelystä ja mielentilansa kireydestä, joka oli riesanaan aina tärkeimmillä hetkillä, hän lähestyi aurinkolasipäistä hihansa ylös käärinyttä naista. Iäkästä, veltostunutta ihoa kiersivät tummat tatuoinnit molemmissa käsivarsissa. Billy pidätteli nenänsä nyrpistystä. Hän esitteli itsensä miellyttävimmällä myyntiäänellään. Näin hän sanoi: ”Mrs. Ferrari? Olen Center, Billy Center. Valmensit minua kerran Kanadassa, vuonna 2021. Se oli ennen onnettomuuttasi, joten ymmärrän, jos et muista minua, mutta halusin vain sanoa –” Mutta hän ei saanut puhuttua loppuun. Mitä hänen oli ollut tarkoitus sanoa, oli: ”Halusin vain sanoa, että olette innostaneet ja inspiroineet minua tulemaan paremmaksi ratsastajaksi, ja hyödylliset näkemyksenne ja vinkkinne silloin ovat auttaneet minua kehittymään ratsastajaksi, joka tänään olen” tai jotakin vastaavaa, mutta Nikki Ferrari oli ikään kuin katsonut hänen lävitseen ja sitten yksinkertaisesti tokaissut: ”En.”

Billyllä meni pasmat hetkeksi sekaisin.

”Anteeksi?”

”Olet oikeassa”, rautarouva sanoi. ”En muista sinua.”

No, toki Billy oli sanonut, että ymmärtäisi sen, mutta eihän hän ollut sitä oikeasti tunnetasolla tarkoittanut – se oli vain ollut kohtelias etikettiasia sanoa. Hän tunsi epämiellyttävän lämmön niskassaan ja puristi hampaansa yhteen, koettaen sanoa jotain muuta kiusallisuuden poistamiseksi, muttei ehtinyt ennen kuin Ferrarin huomion oli varastanut Dexter ja hän jätti Billyn tylysti siihen.

Billy kihisi.

”Mie olen pahoillani…” Amy oli nähnyt etäältä tapahtuneen.

”Mikä narttu.” Billy mulkoili Ferrarin ja Bleakin poispäin käveleviin selkämyksiin. ”Näitkö ne tatuoinnit? Oksettavat rypistyneellä, roikkuvalla iholla. Mitä hän oikein ajattelee? Häpeäisin silmät päästäni, jos kulkisit sellaiset näkyvillä. Mautonta ja sopimatonta. Tällaista se on: raha menee suoraan päihin kuin kusi pulloon, egonsa lähtevät käsistä, lavastavat oman kuolemansa ja sitten tulevat takaisin ilman nöyryydestä tietoakaan kohtelemaan muita kuin pohjasakkaa…”

”En usko, että hää tarkoitti sitä niin… Hää vain… vastasi suoraan.”

”Hän oli ja tarkoituksella. ’En muista sinua.’ Ja katsoi kuin kuraa. Pfft – niin, no, en olettanutkaan, että hän välttämättä muistaisi, mutta… tai ehkä, hyvä on, mutta keskeyttää minut kesken lauseen, kun olen kehumassa ja imartelemassa häntä –” Hän oli juuri nähnyt Chelsean ilahtuneen tuijotuksen tämän havaittua Billyn vihaisen naaman, mikä ei koskaan lakannut viihdyttämästä häntä. Billy kääntyi ja murisi hampaitten lomasta: ”En jaksa häntä nyt…”

Chelsea tuli suoraan heidän luokseen.

”Heeeeeei”, hän sanoi niin ilmiselvän tekosokerisella äänellä Hunterille, sitten jatkoi samalla lepertelysävyllä: ”Eikö isi oikein saanutkaan sellaista huomiota kuin toivoi?”

”Älä puhu hänelle tuolla tavalla. Älä puhu hänelle ollenkaan, tai kenellekään meistä.”

”Kuka pissi sinun mehuusi?” Chelsea hymyili leveästi. ”Tulin vain kysymään suosituksia, minne Monfreyn kannattaisi viedä erityisvieraamme Ferrari ja Leicester huomeniltana ulos syömään. Sunny Horse tarjoaa. Sen pitäisi olla julkkiksille sopivan tasoinen…”

”Oletko sinä menossa?” Amy kysyi (Billy katseli itsepäisesti toiseen suuntaan).

”Oh, tietysti”, Chelsea ilmoitti iloisesti, ”Jace kysyi näytänkö hänelle paikkoja ja lupasin olla hänen oppaansa ja seuralaisensa – hänhän tuli tänne yksin.”

Ei. Ei vitussa Chelsea oli onnistunut tässä – jälleen kiemurtelemaan itsensä sinne, missä tärkeimmät tapahtumat ja ihmiset olivat. Mitä hän oli Leicesterille ja Bleakille luvannut, sänkyseuraa ravintolaillallisen jälkeen?! Billyn kasvot kuumenivat ja vaimonsa luomasta huolestuneesta sivusilmäyksestä päätellen se oli näkyvää. ”Ai tosiaan”, Chelsean silmämunat laajenivat kierosta mielihyvästä, ”se on vain harvoille ja valituille. Oopsiee… Sinua, Center, ei kai kutsuttu? Voi sun!”

”Kaikki hyvin…”, Amy koetti lauhdutella häntä kuin vauvaa Chelsean keinuteltua itsensä leveän perseensä ja vuosikymmenen itsetyytyväisimmän hymyn kera tiehensä. ”Älä välitä siitä…”

”Lopeta jatkuva holhoaminen!” Billy ei kestänyt enää. Veri juoksi suonissa. Helvetti soikoon! ”Tuo vitun lutka saa harkitsemaan murhaa!”

Kylmä jäyhyys valtasi Amyn niiden sanojen myötä, mutta Billy oli liian vihainen ottaakseen niistä sylkäisyäkään takaisin. Sen sijaan hän käveli pois ja potkaisi ensimmäistä potkaistavaa asiaa, joka vastaan tuli. Hän otti syviä henkäyksiä päästyään yksin ja koetti rauhoittua sekä ajatella. Hän arvosti selvää päätä ja terävää älyä, mutta aggressiivinen puolensa liian helposti hämärsi ajattelukykynsä. Ehkä hän voisi vain mennä Bleakin luo ja kysyä, voisiko osallistua. Tai ei, oli parempi, ettei edes kysynyt. Hän tietäisi miten pelata Chelsean peliä. Ja niin hänellä oli suunnitelma valmiina, sen myötä rauhoittui, korjasi paitansa kaulusta, tarkisti hiuksensa taskupeilistä ja otti myyntimiehen ilmeen takaisin.

Seuraavana päivänä Nikki Ferrari piti Jace Leicesterille valmennusta, jota Billy ei ehtinyt katsomaan kuin vähän aikaa, ja Amyäkin oli kielletty sitä videoimasta. Jin vaikutti rennommalta lauantaihin verrattuna. Leicester testasi eri kuolaimia Dexterin vaatimuksesta, mutta oliko sillä tekemistä asian kanssa, ei tiennyt. Itse elokuun Power Jumpia ei hypättäisi Sunny Horsen kentällä, vaan Point Bluehen rakennetulla suurella esteareenalla, jonka Daemon Pallas oli teetättänyt tapahtumaa varten. Sunny Horsen tilat jäisivät valmistautuvien ratsukoiden harjoittelua varten käytettäväksi koko kisaviikon ajaksi.

Ferrari oli miellyttävämmän oloinen Leicesterille, jopa nauroi, minkä Billy pisti mustasukkaisesti merkille. Hän janosi kuulla kommentteja Jinistä ja himoitsi hetkeä, jona pääsisi Ferrarille kertomaan olevansa oriin kasvattaja.

Hän odotti tilaisuutta, jolloin Chelsea ei ollut läsnä, ja astui esiin.

Leicester keskusteli Dexterin ja Hossin kanssa, ja Ferrari oli kauempana puhelimessa. Jin jauhoi kuolaimia suu vaahdoten ja sininen kylmä silmänsä skannaten ympäristöä. Pupillinsa lukittui lähestyvään Billyyn. Billystä tuntui kuin se olisi katsonut läpi hänestä jonnekin, minne kenenkään ei pitäisi nähdä: onneksi kyseessä oli eläin, ja Billy tiesi muutenkin vain kuvittelevansa. Hevonen ei ajatellut hänestä mitään erityistä. Eläimet ylipäänsä eivät ajatelleet. Ne vain toimivat ja reagoivat.

Billy esittäytyi Jin-Gitaxiasin kasvattajana ja aloitti myyntipuheensa ennen kuin kukaan pääsisi väliin: ”Olen myös ammattikuvaaja.” Hän antoi Bliss Shotsin käyntikortin. ”Olisitko kiinnostunut henkilökohtaisesta kuvaussessiosta tänä viikonloppuna, esimerkiksi treenauksestasi tai kenties pelkästään Jinistä ja sinusta?” Hän esitteli portfoliotaan tabletilta. Chelsea oli tulossa, eikä Billylle jäänyt paljon aikaa, mutta Leicester vaikutti myötämieliseltä kuvista Jin-Gitaxiasista, ei niinkään itsestään. Chelsea saapui kerrankin hymyttä, oikealla naamallaan, joka oli epäluuloinen ja häijy; hän oli haistanut Billyn tehneen peliliikkeen selkänsä takana. Kaikkien edessä hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Billy tunsi valtasuhteiden jälleen asettuneen oikeisiin uomiinsa ja suoristi tyytyväisenä selkäänsä, ilmeensä asiallisen lukemattomana. Neutraaliin, mutta vastaansanomattomaan sävyyn hän sanoi: ”Joten, menemmekö italialaiseen vai ranskalaiseen ravintolaan tänään, oletteko jo päättäneet?”

*

Hän oli siellä missä hänen kuuluikin olla. Bleak, PJ 2024 -kutsuvierasluokan voittaja ja arvoluokan kuudes Jace Leicester, sukunsa miljardööriperijätär Nikki Ferrari – he kaikki odottamassa Daemon Pallasia liittymään seuraansa (ainoa miinus oli Chelsea, joka ei kuulunut joukkoon: hän oli heidän seurassaan kuin mätäpaise kasvoilla, jotka muutoin olisivat kauniit ja symmetriset). Heidän nostaessa laseja ja kopauttaessa niitä toisiaan vasten, Billy oli vakuuttunut yhdestä asiasta: hänet oli tarkoitettu elämään rikkaimpien, menestyneiden, vaikutusvaltaisimpien joukkoon. Hänen kuului olla yksi heistä. Ja hän tekisi mitä tahansa – mitä tahansa – sen saavuttamiseksi ja huipulla pysymiseksi.

Bleakin kännykkä soi ja hän mutisi siihen heidän muiden jatkaessa keskustelua. Leicester pääsisi vielä huomenna ennen lähtöään käymään kilpailuareenalla katsastamassa paikat, joissa PJ’25-tittelistä myöhemmin kesällä kilpailtaisiin.

”Hän ei oo tulossa, sori vaan”, Bleak murahti tunkien kännykän rintataskuunsa. ”Mr. Pallas. Sille tuli esteitä.”

Niinpä tietysti. Hän oli kiireinen mies ja harvoin tulikaan henkilökohtaisesti paikalle, mutta Billy oli silti pettynyt. ”Se tulee huomenna poikkeamaan täällä”, Bleak sanoi lähinnä Leicesterille ja kittasi viinin kurkkuunsa irvistäen perään.

Chelsea viihdytti Leicesteriä liikaa (ja liian huoraavasti) Billyn makuun, mutta Billy itse oli sillä hetkellä kiinnostuneempi Ferrarista. Vanhempi nainen oli laiha ja ohuet huulensa tiukasti yhteenpuristetut puhuteltaessa. Oli vaikea arvioida mitä hän ajatteli siitä, mitä hänelle sanottiin saati sitten itse puhujasta. Lähinnä hän söi ja antoi Billyn leveillä bisneksistään, menestyksestään ja hevosistaan – Jin-Gitaxiasista myös, totta kai. Kun Billy kertoi, miten oli tyytyväinen kasvatettuaan niin neron hevosen (Ferrari oli aiemmin päivällä valmennuksen yhteydessä kommentoinut Leicesterille, kuinka Jin oli ”vähän liiankin älykäs, jos saat kiinni mitä tarkoitan”), Chelsea tuhahti: ”Älä viitti nolata itseäsi tuon enempää. Sinä mitään ole tehnyt! Dexter ja Hoss ja Deluxen hoitaja siitä huolehtivat, kun itse vaan katselit vierestä!”

”Minä käsittelin sitä myös.”

”Ethän!”

Billy kiristeli hampaitaan. Oli liian lapsellista lähteä tällaiseen riitelyyn ravintolapöydässä arvokkaiden henkilöiden läsnäollessa. Kylmänviileästi hän kohotti kulmiaan.

”Eli et sitten voikaan syyttää minua siitä, millainen Jin on, hm?”

Chelsea vastasi kipakasti ja välittömästi takaisin:

”Koska olen sanonut, että Jinin temperamentti on sinusta riippuvainen? Puhuin siitä, miten emätamman genetiikka vaikuttaa varsan luonteenpiirteisiin enemmän kuin isän.”

”Sanoit, että se on kasvattajasta kiinni ja, että olit lukenut tutkimuksen aiheesta –”

”Deluxe nyt sattuu olemaan sinun, vai? Sinä valitsit sille oriin, joten kasvattajan osuus on siinä.”

”– joka varmaan on potaskaa muutenkin, kun et koskaan kumminkaan laittanut sitä minulle.”

”Älkääs jaksako nyt”, Bleak sanoi. ”Haluun kuulla, miten Leicester on viihtyny täällä ja te vaan jäpätätte.”

Chelsea suipisti huuliaan.

”Niin mutta muistatko sen hevosgenetiikkaa ja temperamenttia käsittelevän tutkimuksen, Monfrey, jossa analysoitiin emän luonteen periytymistä varsalle?” Chelsea puhui kuin lääkärille pehmeämmällä, kärsivällisellä sävyllä, joka sai Billyn kihisemään; aivan kuin Billy olisi mielenterveyspotilas. ”Sen, jonka Cook jakoi?”

”Kyllä”, Bleak murahti, iskien kultaisen kultahampaansa pihviin eikä kovin kiinnostuneena puheenaiheesta.

”Mikä se sellainen tutkimus on ja kuka sen on teetättänyt ja julkaissut?” Ferrari kysyi. ”Nykypäivänä on niin paha julkaisuvinouma ja replikaatiokriisi, etten uskoisi juuri mihinkään, ellet itse ole maksanut ja valvonut tuloksia! Olen kasvattanut 40 vuotta ratsuhevosia ja tiedän pelkästä kokemuksesta –”

Ferrarin puhuessa, Chelsea katsoi Billyyn ja hymyili alentuvasti.

”Koetan löytää sen sinulle, lupaan”, hän kuiskasi. ”Olen aika varma, että se oli sponsoriratsastajien keskusteluryhmässä, mutta niin tosiaan: sinähän haluat pysyä ulkona kaikesta ja pitää etäisyytesi, joten ymmärrettävästi et sitä saanut…” Hän nosti sormea poskelle. ”Itse asiassa oli suuri yllätys, että tulit ylipäänsä tänään tänne!” Hän heläytti naurun ja kääntyi Leicesterin puoleen, joka oli yrittänyt vastata Bleakille. ”Kontaktien luominen ja ylläpitäminen on hänelle hiukan vaikeaa, mutta koetamme Sunny Horsessa parhaamme mukaan tukea kaikkia oikuissaan. Eikö niin, Monfrey?” Billy puristi serviettiä rystyset valkoisina nyrkkiinsä. Chelsea nosti lasinsa. ”Nostettaisiinko sitten malja meille kaikille Power Jumpiin?”

Totta kai Billynkin oli lasinsa kohotettava. Hän vain ei voinut sietää sitä, miten Chelsea ohjaili tilannetta ja ihmisten mielipiteitä – etenkään itsestään. Siinä hän nyt nauroi viehkeästi onnistuttuaan sahaamaan jälleen yhden puolapuun Billyn menestyksen tikkailta. ”Paras ratsastaja voittakoot.” Lasit kilahtivat. Chelsea Church iski hyväksyvästi silmää Leicesterille, mutta jätti viimeisen myrkyllisen katseen ja omahyväisen hymyn yksinomaan Billylle ja vain Billylle.

Se oli henkilökohtaista.

Tämä oli ollut henkilökohtaista ensimmäisestä päivästä lähtien.

Billy nosti suupieltään väkinäisesti. Korvissa suhisi ja kuohuviini maistui metalliselta… vereltä.

Hänen olisi voitettava Chelsea Power Jumpissa tapahtuipa mitä tahansa… tai turvauduttava vielä peruuttamattomampiin keinoihin.

© VRL-02207