KRJ-tarinakilpailut

       

PÄIVÄMÄÄRÄ	VIP	VASTUUHENKILÖ	SÄHKÖPOSTI	JÄRJESTYSPAIKKA
31.05.2020	30.05.2020	Sonja VRL-11911	sonjavirtuaali@gmail.com	Cloudfield - CLOU9285

Tervetuloa nauttimaan kouluratsastuksen huumasta upeissa brittiläisissä maalaismaisemissa Cloudfieldin kartanotiluksilla Pohjois-Englannissa! Kilpailut aloitetaan 10:00. Verryttely ratsastaen suoritetaan kilpailuareenan takana sijaitsevalla hiekkakuitukentällä, minkä lisäksi maneesissa saa juoksuttaa liinassa. Selkäännousu ja käsihevosten kanssa työskentely vain merkityllä alueella verryttelyn ja kilpailuareenan vieressä olevalla nurmikentällä. Suosittelemme lämpimästi hyödyntymään myös läheisten niittyjen ja metsien tarjoamia maastoreittejä niin alku- kuin loppuverryttelyssä! Erityisesti kehotamme tutustumaan historialliseen Pilvipolun reittiin, joka lähtee verryttelykentän takaa!

Rajoitukset

  ♡   Yhteen luokkaan otetaan 30 osallistujaa
  ♡   Yksi ratsastaja saa tuoda yhteen luokkaan 3 hevosta
  ♡   Yksi hevonen voi osallistua kahteen luokkaan
  ♡   Yksi hevonen voi osallistua vain kerran yhteen luokkaan
  ♡   Kilpailut ovat avoimet kaikille
  ♡   Jokaisessa luokassa saa itse valita tason väliltä Helppo D - Grand Prix
  ♡   Tekstien suosituspituus on vähintään 100 sanaa
  ♡   Kilpailut tuomaroidaan järjestäjän toimesta tuotosten perusteella

Osallistuminen

Mailitse osoitteeseen sonjavirtuaali@gmail.com otsikolla KRJT1 muodossa:
Luokka numero (rivinvaihto)
Ratsastaja (VRL-00000) - Hevonen mahd. VH-tunnus (taso)
Otsikko (vapaaehtoinen)
Tarina

Luokat

Luokka 1. Taivas varjele mikä sieltä tulee! - 06/30 TT
Miltä sinun ja ratsusi suoritus kuulostaisi urheiluselostajan sanelemana? Tuotosta arvioidessa huomioidaan erityisesti sanojen mielikuvituksellinen ja nokkkela hyödyntäminen sekä kuvailun laatu. Pääseekö suorituksenne tunnelmaan mukaan selostuksen pohjalta vai jääkö mielikuva pintapuoliseksi?

Luokka 2. Suuria tunteita! - 05/30 TT
Rajatonta riemua, suunnatonta surua, kipeää katkeruutta vaiko räjähtävää rakkautta? Kerro tilanteesta, jossa suuret tunteet olivat läsnä. Tarina voi sijoittua aikaan ennen kilpailuja, kilpailupäivään tai kilpailujen jälkeiseen elämään, kunhan kilpailut linkittyvät edes mainitsemisen verran kertomukseen. Arvioidessa huomioidaan oikeinkirjoituksen lisäksi taitoa esitellä tunteita tekstin välityksellä.

Luokka 3. Seikkailu Pilvipolulla! - 02/30 TT
Koska kilpailunjärjestäjät pientä maastoreissua suosittelivat, päätit tarttua tuumasta toimeen oman kilpailusuorituksesi päätyttyä. Pilvipolku on reilu kolmen kilometrin historiallinen reitti, joka kulkee historiallisen puiston ja linnan ohitse läheisille kukkuloille, joiden huipuilta aukeaa keskiaikaisten kivimuodostelmien viereltä näkymät läheiselle järvelle. Reitti on suosittu paikallisten ratsukoiden lisäksi pyhiinvaeltajien, turistien, maastopyöräilijöiden ja koiran ulkoiluttajien keskuudessa. Miten sinun ja ratsusi matka Pilvipolulla sujui? Pääsittekö huipulle asti ihmettelemään kivipaaseja vai tyssäsikö matkanne jo kenties suositussa linnapuistossa? Arvioinnissa haetaan yksinkertaisesti hyvin kirjoitettua tarinaa, jonka lukee innokkaasti alusta loppuun.

Tulokset

Suuret kiitokset kaikille osallistujille! Kaikki tarinat voi lukea tulosten alapuolelta!

Luokka 1.

Todella kovatasoinen luokka! Kaikki olivat omalla tavallan luoneet todella laadukkaita ja toimivia tekstejä, osa myös todella viihdyttäviä. Johonkin järjestykseen nämäkin oli pakko laittaa, ja tällä kertaa voiton vei tarina, jossa pystyin suorastaan kuvittelemaan Mertarannan äänen!

1. Inka (VRL-11016) - Whitesnake STC VH18-031-0126 (VaB)
2. R. (VRL-13369) - Capella vd Halor VH17-013-0132 (GP)
3. Eedla S. (VRL-14880) - Väärälän Viljopoika VH20-018-0254 (HeA)
4. Nora Norrington (VRL-02207) - Orange Wood's Wagafii VH16-263-0001 (PSG)
5. Nicky (VRL-14087) - Tuiskulan Katinkulta (HeA)
6. Oona Lahtinen (VRL-14824) - Moana's Tiffany VH20-024-0030 (HeB)

Luokka 2.

Tämäkin oli todella kovatasoinen luokka! Esiteltyihin tilanteisiin pystyi samaistumaan ja tunteiden kuvailu oli täsmällistä. Nämä oli todella vaikea laittaa järjestykseen!

1. Sanni (VRL-14085) - Salaliittoteoria VH18-018-1622 (HeA)
2. Bella Nylund (VRL-14703) - Virhearvio VH20-018-0221 (VaB)
3. Alisé (VRL-13542) - Aqua Venus VH17-222-0002 (VaA)
4. Eedla S. (VRL-14880) - Karhusaaren Marenki VH20-018-0282 (HeA)
5. Milja Lahtinen (VRL-14824) - Suklaamanteli VH20-018-0138 (HeB)

Luokka 3.

Valitettavasti luokan osallistujamäärä jäi olemattomaksi. Tällä kertaa voiton vei romanttisempi kertomus, vanhan kärtyn sydän suli!

1. Sam (VRL-14085) - Musta raamattu VH18-018-1620 (HeA)
2. Minja (VRL-10337) - Villi-Vadelma (VaB)

Tarinat

Luokka 1

Inka (VRL-11016) - Whitesnake STC VH18-031-0126 (VaB)

Nyt alkaakin olla jännät paikat kun Suomen vahvistus Inka Lehtimäki nuorukaisellaan saapuu radalle ja herranen aika millä temmolla! Tamma on terävänä kuin Excalibur ja jalat tikittävät kootussa laukassa Singerin lailla. Ja siinä seistään, siinä seistään tasajaloin kuin armeijan pojat! Terävä tervehdys ja kaksitahtimoottori lähtee rytmissä radalle. Ja sieltä päädystä kokoaa, kokoaa kuin Setä Samuli joukkoja ja pitkällä sivulla taipuu kuin pajunoksa konsanaan! Keskiraviin tamma venyy kuminauhan lailla ja noin se kuminauha lässähtää takaisin kokoon ja hevonen lyhenee jälleen. Jos se äsken taipui kuin pajunvitsa niin nyt se kyllä muistuttaa jo muovailuvahaa, niin notkeana sujuu avotaivutus uralla ja sulkutaivutus keskihalkaisijalle. Ja siinä keskihalkaisijalla tamma on suorempi kuin keskiverto valkoinen heteromies! Siinä käyntiä, venyykö, venyykö, no venyyhän se! Melkein lipsahtaa raville mutta melkeitä ei lasketa kuin Laihian torilla sunnuntaisin kello 12. Ja laukka nousee kuin aurinko idästä, puoliympyrän jälkeen kokoaa niin että tästä suoritettaisiin jo kohta piruetteja ballerinan lailla! Vaihto on niin lennokas, että ratsastaja melkein sinkoutuu maata kiertävälle radalle, mutta jatkavat yhdessä kuin Frodo ja Sam. Ja sieltä ei tullut neulansilmää vasempaan, mutta sataa lähdettiin oikeaan kun vuorossa oli puoliympyrä keskilaukassa. Hienosti kokoaa kuitenkin, ei ehkä ihan kirjaimessa mutta päädyn aikana kuitenkin ja sieltä saadaan taas lennokas vaihto I:n kohdalla. Lisätty laukkahan on sitten taas formula ykkösen vauhdeista, tässä näkee että tämä on estesuvusta, niin pyrstötähden lailla tämä yksilö kiitää eteenpäin, pysähtyykö ennen tuomaripäätyä, no ei pysähdy kun ei kuulukaan mutta hidastaa täpärästi ja sellaisessa vauhdissa tulee, että tässä nähdään sitten se neulansilmä vasempaan, tai ainakin puolet siitä. Lävistäjällä liidellään vielä lisätyssä ravissa, ei taida koneelliset kakstahdit tähän tahtiin pystyä, ja siitä siirtyminen harjoitusraviin, yhtä tasainen kuin Pohjanmaan lakeudet. Siististi vielä lopputervehdykseen, ja nyt tämä suomikaksikko saa poistua radalta tyytyväisinä suoritukseensa.

R. (VRL-13369) - Capella vd Halor VH17-013-0132 (GP)

Kouluratsastus = Jalkapallo

Jos suoritusta pitäisi kuvitella urheilun näkökulmasta, niin suoritus ruunikon tamman kanssa oli yhtäläinen murhenäytelmä kuin hävitty maailmanmestaruus jalkapallossa. Jokainen tietää, että jalkapallo on kaikkien lajien kuningas, mutta sitä ei jaksa katsoa. Niinkuin tätä juosten kustua rataa. Kouluratsastuksen tarkoitus on suorittaa annettu ohjelma täydellisesti saamalla kaikista kohdista täydet pisteet, ilman tahtivirheitä ja askelten joustavuus verrattavissa kumipalloon. Ilmassa on tunteiden tuoksua. Tiedossa on verta, hikeä, voittoa, vaarallisia tilanteita — PERKELE! Tätä taiteellista näytelmää toistetaan niin kauan, että ollaan valloittamassa olympiakentiä, jotka on muuten koronapandemia takia peruttu.

Tämän radan suoritus oli absoluuttinen kaaos. Vaatimukset eivät olleet suuret, mutta siitä huolimatta tuli tahtirikkoa, joustamattomuutta, tuuppausta ja tammalla oli suussa väärät kuolaimet. Kenttä on 7m x 21m ja silti Capellaa ei saa valkoisten aitojen sisälle. Avustajat johdattaa kädestä pitäen. Tamma astuu aitojen yli kaataen A-päädyn merkin sen sijaa, että menisi kolmen metrin aukosta sisään. Hyppää vielä takaisin, kun juuri päästy sisälle. Ei yksinkertaisesti vain mene! Yhtälailla kuin jalkapallokentällä ei osuta maaliin, vaan pallo kilahtaa tolppaan, menee maalin yli, ohi tai ali. Voiko mennä ali? VOI MENNÄ!

Katsomossa yleisö vetää henkeä, mutta ratsastaja kiroaa hampaat irvessä kilpailupäivän alimpaan helvettiin. Myönnän, vika ei ole hevosessa, vaan ratsastajassa. Nyt ei tarvitse amatöörihevoskuiskaajien tulla inisemään, että syy ei ole koskaan hevosen. Tiedetään! Kaikesta huolimatta tamma on huipputason hevonen. Tamma omistaa omakotitalon hinnan edestä varusteita, tienaa kilpailemalla miljoonia ja silti kusee kaiken. Suorassa lähetyksessä irvistää korvat luimussa typerän virneen saattelemana, kun meni tahallaan pilaamaan tämänkin reissun. Kotona voidaan suorittaa koko rata ilman virheitä ja vaikka ilman ratsastajaa, mutta elämän suurimman tilaisuuden edessä älykkyysosamäärä tippuu retardaatioon. Kaikken parasta on, että hypyn jälkeen esittää ontuvaa, että päästää kurjasta tilanteesta pois. Yhtä dramaattisesti kuin jalkapalloilija kaatuessaan peittää silmänsä, vaikka kaatui polvet edellä maahan.

Eedla S. (VRL-14880) - Väärälän Viljopoika VH20-018-0254 (HeA)

-Hei pystytkö tuuraan yhden ratsukon verran? Minun pitää käydä WC:ssä.

”Täällä Henry Fielder ja elämäni ensimmäinen ratsastuksen selostus. Ja näin saapuu radalle ruskea, valkoisella raidalla varustettu Väärälän Viljopoika, kuskinaan Eedla Saarinen. Kovin tullaan hallitusti, vara olisi lisätä vauhtiakin, no mikäs nyt tuli. Eedla pysäyttää ajopelinsä kentän keskelle ja irrottaa otteensa ratista, mutta nythän pitäisi painaa hanaa. No vihdoinkin matka jatkuu, mutta kummallisen hitaasti vieläkin. Missä on kaikki vauhti? Missä on voitontahto? Nyt pitäisi mennä lujaa!”

-Hyvä herra, teillä on väärä laji, nyt ei ajeta rallia.

”Aivan niiniin… joo justiinsa. Kaivetaanpa eri paperit. Aivan, tässä nähdään avotaivutusta, joka näyttää sujuvan hienosti ravissa. Onpas tämä tylsää, missä kaikki vauhti. Vähän hölkytellään ja vähän väliä pysähdytään johonkin. Eihän tätä voi sanoa edes urheiluksi. No nyt täällä sentään tapahtuu jotakin muutakin, he vaihtelevat hölkyttelynsä tahtia, välillä vähän pidemmillä askeleilla ja välillä lyhyemmillä ja jopa vaihdetaan suuntaan. No nythän tähän tuli vauhtia. Päästiin laukan pariin. Edelleen mennään aika hillitysti, kaipaisin enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Nyt tehdään jonkinlaisia mutkia kentän poikki, edelleen laukassa. Eihän tässä ole mitään järkeä? No nyt ne lopettivat jo laukankin ja jatkavat taas hölkyttelyään ja pysähtyvät kentän keskelle samoin kuin alussa. Suoritus ilmeisesti päättyy, koska yleisö alkaa taputtaa hurjasti ja Eedlakin taputtelee ratsuaan. Minä en kyllä saanut tästä nyt valtavaa urheilun tuntua ja vauhdin huumaa.”

-Kiitoksia Henry tästä syväluotaavasta selostuksesta. Ja jatketaan seuraavan ratsukon pariin.

Nora Norrington (VRL-02207) - Orange Wood's Wagafii VH16-263-0001 (PSG)

”Kaikkihan te tiedätte Nora Norringtonin, laukkahevosurheilun suojelija Brandon Norringtonin varakkaan tyttären? Vaan kumma kyllä ei tytär itse ole kiinnostunut isänsä bisneksestä, vaan hänen nähdään kiertävän niin kenttä-, este-, kuin tässä tapauksessa kouluratoja! Eipä siis ole tytär isäukoltaan perinyt kuin lompsan täytettä... Ja sieltä hän saapuukin kentälle kanadalaisen ratsuhevosensa Orange Wood’s Wagafiin selässä! Lupaava 10-vuotias ratsutamma, palkittu kouluvarsojen laatuarvostelussa toisella palkinnolla. Hieno askel, hieno askel, oikein tanssahteleva tällä sirolla tammalla. Luonteeltaan on kuulemma vain aika tuittupäinen – sopivat siis varmasti hyvin ratsastajansa kanssa yhteen. Olen saattanut tarinan tai pari kuulla Norringtonien temperamentista… Norahan itse viettää aikaansa tällä hetkellä Latviassa.

Hyvin on lähtenyt rata käyntiin sulavan alkutervehdyksen jälkeen! Pehmeäliikkeinen hevonen, mutta hiukan vaikuttaa tänään hermostuneelta. Nora ratsastaa aina isänsä laukkatila Rosevillagen logolla painatetuissa kisavarustuksissa, kuten tamman satulahuovasta huomaatte. Näppärä lisätty ravi, lennokasta menoa! Hieman vääntelehtivät Wagafiin korvat. Oijoi – tuossa tuli harmillinen tahtirikko, mitähän mieltä tuomarit siitä olivat? Taivutukset sujuvat taas hienosti. Parempi kulmaus voisi olla. Wagafii vilkuilee yleisöä – selvästi herkkä tamma! Laukka ei ole aivan yhtä lennokas tänään kuin ravinlisäykset, aavistuksen luotiviivan alle hakeutuva päänlinja ja hevosen jännittyneisyyden huomaa kaulasta. Kohtalaisen hyvin liikkuu kuitenkin eteen. ...Siinä oli jokin väärinkäsitys ratsukon välillä! Yksi laukanvaihtovirhe. Käyntiin toivoisi enemmän rentoutta, askel jää nyt melko lyhyeksi. Ravi on selvästi tänään tämän ratsukon vahvuus. Ja noin onnistuneeseen pysähdykseen! Tyylikäs ratsukko ja muutamaa kömmähdystä lukuunottamatta tasaisen hyvä suoritus.”

Nicky (VRL-14087) - Tuiskulan Katinkulta (HeA)

Kaikkea sitä nähdäänkään

”Nyt radalla saapuvat ratsukko numerolla 21, Tuiskulan Katinkulta selässään Nicky Crampton. Nyt ollaan menossa väärään suuntaan. Tulkaa siihen keskelle kenttää. Nytkö se hevonen jumittui? Ei, ei, päästään me tervehtimispaikalle asti. Tervehdys onnistui. Eihän se hevonen nukahtanut. Naamaa punoittaa. Saadaanko se hevonen liikkeelle? Missäs meidän traktorit olivat? Näköjään hevonen saadaan liikkeelle, mutta ei menoa ole parastaan. Hyvä, että ori pysyy pystyssä vetelällä olomuodollaan. Kyllä ratsastajalla on enemmän hiki kuin hevosella. Muuttuiko tämä kouluratsastus taisteluksi, hevonen vs. ratsastaja? Hevonen kyllä liikkuu, mutta eihän sitä saa edes koottua. Mistä alkeistunneilta ratsastaja on tuotu? Yksi sivu saatu ravaamaan nätisti. Vaikka muka nuori ori pitäisi olla kyseessä, olen aivan varma, että se on vain susi lampaiden vaatteissa. Alla on oikeasti joku ratsastuskoulussa elämänsä viettänyt vanha ruuna. Nyt mennään. Mistä nämä vaihteet löytyivät? Hevonen tulee voltille, ja täydellinen ympyrä se onkin! Laukkaa nousee nätisti kertaakaan kysymättä toista kertaa, mutta kyllä selvistä avuista tulee selkeitä miinuspisteitä. Välillä vaihdetaan vastalaukkaan, ja mitä käy?! He onnistuvat! Lopuksi palataan tervehtimispaikalle. Hevonen on ryhdikkäämpi. Mikä parivaljakko meillä olikaan!”

Oona Lahtinen (VRL-14824) - Moana's Tiffany VH20-024-0030 (HeB)

Voikko salama

"Ja sieltä astelee radalle voikko welshponi Moana's Tiffany ratsastajansa Oona Lahtinen kanssa. Ravi näyttää sujuvan hyvin, pysähdyksessä pientä tökkimistä. Voikko tamma nostaa ravin suoraan pysähdyksesta ja kääntyy oikealle ratastajan pyynnöstä. Lahtisen avut ovat hienotunteisia, mutta pohjeavut liian näkyviä. Ei ole varmaa vielä, vaikuttaako se lopulliseen tulokseen. Ratsukko kääntyy voltille. Halkaisijaltaan se näyttää 10 metriseltä, kuten pitääkin. Pientä kiemurtelua loppupuolella, mutta se ratsukon menoa haittaa. Voikko poni liitelee rennossa ravissa eteenpäin, koko rata leikkaa. Voi ei, väärä kevennys. Ratsastaja huomaa, korjaa ennen toista volttia. Halkaisija taas hyvä, eikä loppukaan tuota ongelmia. Kolmikaarinen kiemuraura on varmasti jännittävä vaihe ratsukon molemmille osapuolille. Lahtinen keskittyy saamaan ravaavan Tiffanyn suoraksi. Hän onnistui, mutta riittääkö se tuomareille? Lävistäjä on tällä kertaa hyvin suora ja käyntiin siirtyminen onnistuu hienosti ponilta, vaikka Lahtisen istunta horjahtaa siirtymässä. Muutama askel käyntiä, joka näyttää jännittyneeltä. Ratsukon molemmat osapuolet ovat valmiina laukkaan. Miten mahtaa kääääydä? Ja hienosti, voikko poni nostaa harjoituslaukan ilman turhia raviaskelia välissä. Laukkavoltti näyttää sujuvan ratsukolta paremmin ja Lahtisen istunta näyttää vakaammalta. Koko rata leikkaa on hieman kiemurteleva. Siirtyminen raviin ei ole paras mahdollinen, sillä ennen töksähtävältä näyttävää siirtymää, poni pukittaa pari askelta. Lahtinen kokoaa nopeasti itsensä ja poninsa. Pysähdys on lähes täydellinen, peruutuksesta ei näytä ratsu tykkäävän, mutta Lahtinen hallitsee tilanteen. Uusi laukannosto sujuu hyvin, mutta voltista tuli aavistuksen liian pieni. Siirtymä on taas hieman töksähtävä, mutta ei ylimääräisiä pukkeja. Loppuravi näyttää rennolta, kun Lahtinen seisauttaa ponin tasajaloille lopputervehdystä varten. Miten mahtaa tämä ratsukko sijoittua?"

Luokka 2

Sanni (VRL-14085) - Salaliittoteoria VH18-018-1622 (HeA)

Koko päivä oli ollut suuria tunteita, olivathan kilpailut aina jännittävä ja hermostuttava kokemus, etenkin Riian kaltaisen hapanmarjan kanssa, mutta koko homma otti sellaisen käänteen, että mopo karkasi käsistä, kun me palattiin Riian kanssa radalta. Meidän ohjelma oli juuri päättynyt ja mun mielestä se oli mennyt ihan hyvin, mutta hevonen oli nyt selkeästi ottanut itseensä jostain, ja viimeinen tikki oli aivan liian läheltä lennähtänyt pikkulintu. Riian kimeä huuto kajahti pihan poikki, kun se ensin hyppäsi takajaloilleen ja lähti sitten viemään sata lasissa. Mä vedin tietysti Riian päätä sivuun, jotta se ei pääsisi ihan valtoimenaan rynnimään, mutta liian nopean liikkeen johdosta se mätkähti kylki edellä metallitolppaan. Tammalle ei onneksi käynyt mitään, koska iskua oli pehmentämässä mun jalkani.

Joku suuntasi käsi ojossa ottamaan Riia kiinni ja rauhoittelemaan sitä, kun mä en selkeästi pientä hevostani hallinnut, mutta Riia löi korvat luimuun ja meinasi haukata tämän pyhimyksen kädestä palasen. Yleensä mä olin rauhallinen villienkin hevosten kanssa, ja etenkin Riian metkut mä tunsin aika hyvin, mutta tällä kertaa koko homma oli tullut niin yhtäkkiä, että mun mieli vaan heittelehti pitkin kalloa Riian äkkiliikkeitten mukana, ja taisi multa pari kyyneltäkin tirahtaa. Koko tilannetta oli kestänyt vaan muutama minuutti, mutta musta se oli tuntunut ikuisuudelta, ja mä vajosin uupuneena Riian kaulaa vasten, kun se lopulta pysähtyi; Kenenpä muunkaan, kuin Samin käsiin. Mun tyyni hirveni piteli Riian ohjista kiinni aivan sen leuan alta ja rauhoittelevasti silitti tamman harmaata kaulaa. Mä rutistin edelleen Riian ohjia rystyset valkoisina ja kädet täristen mun allani, kun nojasin edelleen Riian karheaan harjaan. Sam kertoi myöhemmin, ettei mun käteni olleet se ongelma, vaan koko mun vartaloni oli vapissut adrenaliinista.

Kun mun hengitys oli lopulta tasaantunut, sydän lakannut tykyttämästä miljoonaa ja ympäristö rupesi taas tarkentumaan, mä yritin alas Riian selästä, mutta yritys tyssäsi mun parahdukseen, kun mä yritin ottaa jalkoja jalustimista. Samin koiranpentusimmut täyttyi huolesta, kun se kyseli, mikä oli huonosti ja mihin sattui. Mun todella kipeää nilkkaa tunnusteltuaan nahkasaappaan läpi se totesi, että se oli vähintäänkin venähtänyt ja turposi hyvää vauhtia. Tässä vaiheessa Sonja ja Oliverkin olivat ehtineet meidän luokse, ja Sonja piteli Riiaa aloillaan, kun Sam nosti mut syliinsä satulasta. Kanukin lämpimässä, turvallisessa otteessa mä purskahdin lopulta itkuun kuin pieni lapsi, todennäköisesti ihan vaan adrenaliinin, säikähdyksen ja kivun sekamelskaisessa jälkimainingissa.

Varmaankin Samin pyynnöstä Sonja lähti viemään Riiaa talliin, kun Sam kantoi mut ensiaputupaan. Totta kai Cloudfieldin kaltaisella isolla ja hienolla tallilla oli kilpailuissa kaiken varalta ensiapukin valmiina. Sam riisui mun kypäräni, suoristi mun nihkeitä hiuksiani ja vaan rauhoitteli sillä välin, kun ensihoitaja leikkasi mun parhaimmat saappaat auki päästäkseen mun nilkkani ääreen. Tuomio oli, että mun nilkkani on murtunut, mutta diagnoosi pitäisi varmistaa vielä lääkärillä. Mä kuitenkin jääräsin Samin jäämään Cloudfieldiin ratsastamaan vielä Muskan, joka kilpailisi Riian luokassa viimeisenä, ja komensin Oliverin viemään mut lääkärille; Ei mulla ollut niin kiire saada kipsisaapasta, mutta Sam ilmoitti kisaavansa Muskan vaan ja ainoastaan sillä ehdolla, että mä lähtisin samantien lääkärille. Hiton itsepäinen hirvi.

Bella Nylund (VRL-14703) - Virhearvio VH20-018-0221 (VaB)

Ratsastin Renen radalle. Ori allani tuntui rennolta sekä kevyeltä ja toivoin sen jatkuvan koko suorituksemme ajan. Olimme jo jonkin aikaa kilpailleet vaativaa B:tä, mutta nyt emme olleet tutulla Suomen mantereella, vaan kaukana kotoa.

Hengitin syvään, tein tervehdyksen ja ratsastin Renen koottuun raviin. Orin askeleet olivat ponnekkaat sekä joustavat, kun lähdin tekemään avotaivutusta. Pelkäsin ratsuni muuttuvan etupainoiseksi, mutta yllätyksekseni se kantoi itsensä hienosti. Voi kunpa siskoni olisi nähnyt suomenhevosorini nyt! Hän oli ostohetkellä sanonut, että kouluratsua havitellessani minun olisi pitänyt ostaa suuri puoliverinen. En kuitenkaan ollut kuunnellut, vaan päättänyt tehdä Virhearvioni, ja tässä sitä ratsastettiin sulkutaivutusta vaativalla kouluradalla suomenhevosella.

Koko alkuradan odotin sitä hetkeä, kun pääsisin esittelemään orini laukan. Ja kun se koitti, en olisi voinut olla ylpeämpi. Rene laukkasi kevyesti, esitellen parhaita askeliaan. Mieleni teki itkeä onnesta, kun ori ei romahtanut edes vastalaukan kohdalla yhtään etupainoiseksi. Laukanvaihto askeleessa oli sirompi ja parempi kuin ehkä koskaan kotitreeneissä. Ja kun viimein sain ratsastaa lopputervehdykseen, olin purskahtaa itkuun onnesta.

Ratsastin radalta pois silitellen oriani kaulalle. Miika otti meidät vastaan vähän matkan päässä kilpa-areenalta ja se meille annettu hymy sai lopulta kyyneleet valumaan poskille. Miikan ilme muuttui hämmentyneeksi, kun halasin Reneä selästä käsin nyyhkyttäen ja samalla nauroin. Ratsuni liikahteli hivenen turhautuneena, mutta tyytyi huokaisten kohtaloonsa. Sana ylpeä ei riittänyt kuvaamaan sitä tunnetta, joka vallitsi koko kehossani täydellisen suorituksemme jälkeen. Niin oli vain raskasrakenteinen, vahvasuinen ja etupainoinen suomenhevosori näyttänyt kyntensä vaativalla kouluradalla. Miika nauroi, kun aloin selittämään hänelle täydellisesti menneitä kohtia radastamme, samalla edelleen halaten maailman parasta suomenhevosoriani.

Alisé (VRL-13542) - Aqua Venus VH17-222-0002 (VaA)

Oli kilpailuaamu. Istuin aamupalalla yhdessä veljeni Gregin kanssa. Ikkunoista sarasi upea aamuaurinko, ja lintujen laulun pystyi kuulla sisälle. Olo oli aivan mainia - vihdoin myös Aku pääsisi esittämään taitojaan kouluradalle, ja vieläpä upeassa säässä. Ja kerrankin kilpailuaamuna sai vielä syödä aamupalansakin rauhassa! Kaikki oli laitettu edellisenä iltapäivänä valmiiksi - traileri odotti hevosta tallin ovella, satula ja suitset olivat pakattu pinteleiden kera satulahuoneeseen viikatun hikiloimen viereen, ja trailerissa oli heinät, juomavesiämpäri ja hieman kuiviketta hevosta varten. Aku oli pesty ja puunattu, ja se oli viettänyt yönsä karsinassa heinää mutustellen. Greg hoiti eilen iltatallin ja tänään aamutallin, joten olin itse saanut vain olla rauhassa.

- Katsoin netistä lähtölistat. Sinun vuorosi on kellotettu noin 11.25, eli voisimme jo pian alkaa lähteä, niin ehdimme rauhassa tutustua kilpailupaikkaan, ja ehdit kävellä Akun kanssa hyvin, Greg selosti pala pekonimunakasta suussaan.

Hienoa. Kerrankin joku tekee kaiken minun puolestani. Nousin pöydästä, ja lähdin kohti tallia. Talliin sisään päästyäni, avoimista ovista kaunis auringonpaiste pilkehti sisään, ja kuului pieni heinän rouskutus tallin perukoilta. Akun takapuolen pystyi näkemään, siellä se yksinään nökötti karsinassa, todella ohut loimi päällään. Hymy nousi kasvoilleni, ori oli minusta niin sympaattinen. Kävelin kohti satulahuonetta. Avatessani oven, hämmennyin. Satula ja suitset eivät olleetkaan siinä, mihin ne edellisenä päivänä jätin. Pintelit olivat asetettuna tuolin päällä, ja loimi, joka piti pakata mukaan, oli aivan purussa ja muovattuna pesäksi. Bongasin yhden satulan päältä tallikissamme Ellan.

- Sinä senkin kapinen katti! No, ei se haittaa, napataan toinen loimi mukaan. Mutta minne ovat kadonneet satula ja suitset? puhuin kissalle pienen paniikin noustessa otsahikenä.
Kävelin takaisin tallikäytävälle, ja katselin käytävää. Eivät näyttäneet olevan sielläkään. Mihin ne katosivat, vasta eilenhän ne siihen tätä päivää varten asetin. Soitin Gregille.
- Greg! Tiedätkö sinä, missä Akun suitset ja satula on? kysyin jo hieman hätääntyneenä.
- No mieti itse, mihin olet ne laittanut, Greg tokaisi.
- Oritallin satulahuoneeseen, siihen isoon puiseen irtonaiseen satulatelineeseen, johon aina laitan kilpailutavarat! huusin.
- Ai.. siihen? Oletko ihan varma tuosta? Greg kysyi hieman omituisella äänensävyllä.
- Kyllä olen! huusin. Päättelin Gregin äänestä, että nyt on jokin pahasti pielessä.
- No, kun.. etkös sinä eilen sanonut minulle, että kun se satulaseppä tulee hakemaan sen satulan, mikä piti mennä vaihtoon ja ne suitset, joissa oli väärän mittaiset poskihihnat ja turpahihna...
- Niin! Ne olivat tammatallin satulahuoneessa isossa muovisessa irtonaisessa satulatelineessä! huusin, ja kovaa. - Oletko tosissasi? ETTÄ ONKO AKUN HUIPPUKALLIS SATULA JA UPEAT KANKISUITSET NYT SITTEN UUDESSA-SEELANNISSA? hätäännyin.
- Ainakin matkalla, Greg sanoi vaisusti.
- Voi p****le sentään! Mitä me nyt tehdään? huusin, löin Gregille luurin korvaan ja aloin hätäisesti kävelemään tallin käytävällä. Akun pieni rouskutus häiritsi ajatteluani.
- Ja sinäkin vain mussutat! huusin Akulle. Ori lopetti pureksinnan kuin taikaiskusta. Taisi sekin pelästyä minua.

Hain satulahuoneesta kolme eri koulusatulaa, vaikka jo valmiiksi tiesin, ettei yksikään niistä sopisi. Heittelin niitä äkkiä yksi kerrallaan Akun selkään, orin samalla mietiskellessä, uskaltaako tätä heinää nyt syödä vai ei. Onneksi tuo eläin oli rauhallinen.
- Ei, ei, ei, ei mikään sovi! huusin itselleni hätäpäissäni. Päätin kuitenkin ottaa matkaan Princen koulusatulan, sillä se oli sopivan mittainen, ja melkein sopivan kapea.
- Mitä vielä, romaani, mietin itsekseni. Nappasin paksun romaanin ja pienen ohuen padin, näillä on nyt pakko pärjätä.
- Noniin, mitä vitkuttelet, mennäänkö vai ei? kuulin Gregin huutavan tallin ovelta.
Mielessäni räjähti. Tuo vielä kehtasi minulle sanoa, että MINÄ vitkuttelen! Aku huomasi kehossani tapahtuvan reaktion, ja mulkoili minua täysin paikallaan. Kävin äkkiä nappaamassa Princen kankisuitset, ja sen likaisen loimen, en nyt ehtinyt uuttakaan hakea. Heitin varusteet koppiin, ja istuin autoon Gregin jo ollessa siellä.
- Onko omat kilpailukamat? Greg kysyi.
- On, aja nyt, kiirehdin.
- Hevosen tavarat? Greg jatkoi.
- Mennään jo, on on! huusin.
- Hevonen? Greg kysyi.
Hups. Ainiin. Miten minä sen sinne jätin? Nousin nopeasti ulos autosta, vähän nolona. Aku odotti kiltisti, ja seurasi minua, kun lähdin vetämään sitä nopeaa kävelyvauhtia kohti traileria. Raukka parka ei yhtään ymmärtänyt mistä on kyse, mutta totteli kiltisti, ja nousi kyytiin täysin ongelmitta, niin kuin yleensä. Vihdoin pääsimme matkaan.

Eedla S. (VRL-14880) - Karhusaaren Marenki VH20-018-0282 (HeA)

Kisoja edeltävä ilta kello 19.00: Kuka käski hankkia valkoisen hevosen? Kuka helkatti käski hankkia valkoisen hevosen, jolla on Marengin sottainen luonne. Aamulla on lähtö kisoihin 5.00 ja tamma pitäisi saada jotenkin puhtaaksi kaikesta tästä ravasta ja mudasta, mitä tamma on tarhastaan ikinä löytänytkään. Epätoivo uhkasi iskeä jo ennen, kuin edes alkuun pääsi. Etenkin, kun tiesin jo kokemuksesta, että Marenki on varsinainen sähläri hoitotoimenpiteissä ja pesun aikana pesukarsinassa kuovittaisiin, syötäisiin naruja sekä osallistuttaisiin kaikin keinoin. Värväsin (lahjoin) poikani avuksi ja yhdessä Einon kanssa pestiin ja puunattiin. Ensin kasteltiin tamma päästä varpaisiin ja jo sen aikana Marenki yritti mm. syödä vesiletkut. Tämän jälkeen kuurattiin tamma hevosshampoolla päästä kavioihin ja kaikesta vaahdotuksesta ja hinkkaamisesta huolimatta tammasta löytyi niin ruskeita kuin keltaisiakin läiskiä. Turvauduttiin salaiseen aseeseen, fairyyn, ja pestiin tamma toiseen otteeseen. Nyt jo suuremmin haastein, koska Marenki oli mielestään seissyt tarpeeksi. Ja mikä hetki, kun tahrat vihdoin ja viimein lähti, ainakin lähes, kokonaan. Pidettiin pienet voitontanssit Einon kanssa asian kunniaksi, ennen kuin päädyttiin ratkaisuun. Ei huuhtelee tamman ja minä alan pestä ja selvittää häntää. Tehokkaasti saatiin tamma puhtaaksi, hikiviilalla enimmät vedet ja kuivatusloimia niskaan. Kipin kapin nukkumaan, koska urakkaan saatiin uppoamaan melkein kaksi tuntia. Onnistumisen hymy kasvoilla lähdettiin Einon kanssa sisälle, sillä herätys olisi pian.

Kisapäivän aamu kello 4.00: ”Äiti! Tuu kattoon!” kuului Einon kiukkuinen ääni tallin käytävältä. Pahaa aavistellen kävelin Marengin karsinan luokse. Jollakin ilveellä tamma oli yön aikana hankkiutunut eroon päällä olleista kahdesta loimesta ja parhaillaan piehtaroi oikeinkin antaumuksella pitkin karsinaansa. Hoputettiin tamma ylös ja todettiin, että suurimmat tahrat on putsattava. Vaikka aina olen lapsilleni opettanut, että kiroilu on rumaa ja huono tapa, pääsi suustani melkoinen litania eri kirosanoja. En tiedä yhtäkään ihmistä, joka vapaaehtoisesti pesisi hevosta aamuyöllä kiireessä. Niinpä tuumasta toimeen, tamma pesupaikalle Eino pesemään tahrakohdat sienen ja fairyn kanssa, Einon kaksoissisko Eevi letittämään ja itse pakkaamaan autoa. Kiire oli kova ja kiire ja aikainen aamu ei auttanut siihen, että tamman piehtarointi nosti v-käyräni hälyttävän korkealle ja jupisin itsekseni tavaroita kantaessani, saatoinpa myös tarpeettoman lujaa nakella mm. heinäsäkkejä. Luojan kiitos, ne sentään olivat valmiiksi pakattuina.

Lopulta pääsimme matkaan, mutta en uskaltanut edes kuvitella, mitä kisapäivästä vielä tulisikaan, koska alku lähti ainakin täysin väärällä jalalla.

Milja Lahtinen (VRL-14824) - Suklaamanteli VH20-018-0138 (HeB)

Suomenhevonen, luottohevonen

"Mahtava Manna, kertakaikkiaan mahtava Manna", kuiskaan rautiaan suomenhevostamman korvaan. Katselen jännittyneenä ympärillä hyöriviä ratsukoita, jotka valmistautuvat alkavaan kisapäivään. Olimme saapuneet Oonan ja Riinan kanssa Cloudfieldiin britteihin, siis Karlan kasvattajan luokse, kisaamaan. Minä kisasin Mannan kanssa Helppo B-luokassa, samoin Oona Tiffin kanssa, mutta Riina ei tänään kisannut. Sanoi haluavansa olla vain kisahoitajana, kerrankin, ja nauraa sivusta meidän kisajännitykselle. Oona kisaa kultaisen tammansa kanssa ennen meitä. Taputan Mannan kaulaa ja jatkan sen harjaamista. Oonan vuoro olisi seuraavana, mutta minä ja Manna kisaamme loppupuolella luokkaa. Kerkeäisin siis hyvin vielä hoitamaan sitä. Vaikka minua jännittää hurjasti, olen joutunut käymään vessassa jo useaan otteeseen, huomaan, että kisapaikan ilmapiiri vaikuttaa mukavalta. Kukaan kisaajista ei tiuski toisilleen, toisin kuin joissakin paikoissa. Tämä maailma vaikuttaa ystävälliseltä ja hyvältä. Huokaisen hiljaa ja heitän Mannan satulan tamman selkään. Mahani murisee, sillä en ole kisajännitykseltä pystynyt syömään juuri mitään. Enkä aio syödäkään, sillä jännitys koivertaa mahan pohjassa, enkä saisi mitään alas. En ymmärrä, miksi minua jännittää. Manna on yhtä rauhallinen kuin aina ja olen ennenkin kisannut. Mannankin kanssa. Kai se, että haluan tehdä vaikutuksen Karlan kasvattajiin, lisää jännitystä. Tai uusi kisapaikka. Tai siskoa vastaan kisaaminen. Olen juuri aloittamassa suitsimaan Mannaa, kun Riina rientää paikalle. Hän nappaa Mannan suitset käsistäni ja kehottaa pukemaan kisavaatteet ja rentoutumaan. Hymyilen kiitollisena, mutta ennen kuin menen vaihtamaan kisavaatteita, painan posken Mannan turpaa vasten. Suomenhevonen taitaa ymmärtää jännitykseni, sillä se hörähtää rauhoittavasti. Hymyilen. Kisajännitystä tai ei, Manna, Oona ja Riina ovat tukenani.

Luokka 3

Sam (VRL-14085) - Musta raamattu VH18-018-1620 (HeA)

Sanni oli pakottanut ratsastamaan Muska-orin, kun hän itse oli lähtenyt meidän ystävämme Oliver Lovellin kyydissä lääkärille. Riia-tamma oli saanut sätkyn jostakin ja pistänyt ranttaliksi, ja siinä jupakassa Sanni oli mennyt mitä ilmeisimmin murtamaan nilkkansa. Hän ei kuitenkaan suostunut lähtemään kesken kisojen, jos en ratsastaisi Muskan ohjelmaa hänen sijaansa. Tässä sitä nyt sitten oltiin. Muska oli onneksi Sotamaalauksen isompia hevosia, joten minkään ihan pikkuponin selässä en istunut, mutta eipä se siltikään ollut päätähuimaavaa kokoa, ja näytin varmasti naurettavalta tumman eläimen selässä. Olin pitänyt Sannin harjoittelua silmällä, joten tiesin mitä Muska piti saada tekemään ja kuinka, mutta olin silti sitä mieltä, että hevoset kulkivat aina paljon kauniimmin Sannin käsissä.

Kisasuorituksen jälkeen olin jo sysäämässä hevosta talliin ja lähdössä Sannin perään, mutta Oliverin vaimo Sonja tuli estämään. Nainen väitti kovasti, että olisin vain lääkärin tiellä ja holhoaisin Sannin hengiltä; Jos hän tosiaan oli nilkkansa murtanut, niin holhoamiselle olisi paljon aikaa lähitulevaisuudessa. Sonja hymyili rohkaisevasti ja kehotti lähtemään pienelle lenkille Muskan kanssa, "selvittämään päätäni". Kiitos vain, täällä korkeuksissa tuulee enemmän kuin siellä alhaalla, pääni oli jo selvä. En kuitenkaan lähtenyt kinastelemaan ystävämme kanssa, joten suuntasin Sonjan osoittamalle polulle.

Sydän tuntui raskaalta, kun Muska kiipesi loivaan ylämäkeen, enkä voinut kuin vain istua kovassa nahkasatulassa. Tiesin, että Sanni oli luotettavassa seurassa eikä nilkkamurtuma nyt vielä ollut mikään henkeäuhkaava tila, mutta silti huoli painoi rintaa ja löi pihalle kaiken puhdin, mitä minulla oli ollut. Päässä tuntui humisevan ja halusin vain kääntyä takaisin ja lähteä lääkäriin Sannin luokse, tietää että kaikki varmasti oli kunnossa. Kaivoin puhelimen taskusta, mutta mitään viestiä ei ollut tullut; Soittamista Sanni ei olisi edes yrittänyt tietäessään, että minulla oli kisaohjelma ratsastettavana.

Muska oli ehtinyt vaeltamaan jonkin matkaa, kun olin uppoutunut ajatuksiini. Havahduin vasta nähdessäni järven. Pysähtyin ratsuni ja katselin edessäni avautumaa maisemaa. Kaunis järvi ja kummalliset kivimuodostelmat, joita Sanni taatusti rakastaisi. Hymyilin vähän ajatellessani, että Sanni pitäisi tuoda tänne joskus. Ehkäpä syntymäpäivänä tai jonain muuna erityisenä päivänä. Idea tulvahti mieleen ja se sytytti lämpimän liekin rintakehässäni. Ehkä voisin tuoda Sannin tänne tarjotakseni hänelle kihlasormusta. Ajatus käynnisti kemiallisen reaktion, jota jotkut kutsuvat rakkaudeksi. Paikka olisi täydellinen kosimista ajatellen, ja rehellisesti sanottuna, olin ajatellut kosimista jo siitä asti, kun olin viimeksi ollut Kanadassa. Olin ollut poissa kaksi viikkoa, mutta kun olin palannut takaisin, Sanni oli hypännyt syliin. Kahden viikon poissaolo oli antanut hyvää perspektiiviä sille, kuinka paljon Sanni tuntuikaan kodilta.

Sitten puhelin värisi viestin merkiksi. Sanni. "Mulla on rautasaapas, älä vittuile tai potkin sua sillä". Naurahdin viestille ääneen ja pudistin päätäni. "Rautasaapas?" kirjoitin huvittuneena takaisin, mutta käänsin Muskan takaisinpäin ja lähdin hiljakseen takaisin Cloudfieldin talleja kohti. "No kipsiä, mutta äkkiäkös mä teen sille sementtikuoren", silmiäänpyöräyttävä emoji. Hymähdin ja työnsin puhelimen takaisin taskuun, kannustaen Muskan laukkaan.

Minja (VRL-10337) - Villi-Vadelma

Suuren helpotuksen saattelemana mä ratsastin Vadelman pois kisakentältä ja känsin tamman nenän kohti pilvipolkua ja ajattelin käydä siellä tekemässä loppuverkan. Inka ja Nakki lähti meidän mukaan ja yhdessä tuumin annettiin tammojen kävellä pitkin ohjin verkkaisesti eteenpäin. Mikään hiljainen ja rauhallinen tuo reitti ei ollut varsinkaan puiston ja linnan osalta, mutta Vadelma silti kulki nätisti eteenpäin, vaikka se välillä vähän säpsyikin jotain meinasi ottaa muutaman askeleen ravispurtteja.

Kuitenkin kun päästiin kauemmaksi pihasta ja puistosta, rauhoittui Vadelma uudestaan ja tamman kanssa maastoilu olikin ihan mukavaa. Juttelimme Inkan kanssa niitä näitä antaessamme tammojen kävellä ja sopivissa kohdissa otimme hieman ravia. Loppupuolella reittiä koimme ainakin Vadelman osalta suurimman haasteen, kun meitä vastaan tuli viiden pyöräilijän iloisesti naurava lauma. Pienen suomitamman aivoihin ei voinut vain upota mitä nuo oudot ja äänekkäät asiat olivat, joten se valmistautui poistumaan paikalta kasaamalla koipensa allensa ja tanssimalla kuin GP hevonen. Onnistuin kuitenkin kiinnittämään Vadelman huomion itseeni pyytämällä sitä asettumaan ja taipumaan sekä väistämään, joten selvisimme kohtaamisesta hengissä ja saimmekin jatkettua reitin loppuun asti ja pääsin hoitamaan pienen punaisen lainaratsuni pois, ihaillen samalla sitä maisemaa mikä kukkulan laelta oli avautunut.