C L O U D F I E L D

Kasvattivalmennukset suomenhevosille

PÄIVÄMÄÄRÄ	VIP	VALMENTAJA	SÄHKÖPOSTI	JÄRJESTYSPAIKKA
26.-27.09.2020	20.09.2020	Sonja Lovell	sonjavirtuaali@gmail.com	Sotamaalaus

Sonja Lovell saapuu syyskuun lopussa Suomeen valmentamaan omia suomenhevoskasvattejaan Ruusujärven maisemiin. Valmennukset järjestetään Sotamaalauksen hiekkapohjaisella ulkokentällä. Lauantaina keskitytään kouluratsastukseen ja erityisesti ratsastajien kykyyn vaikuttaa istunnallaan hevosen liikkeisiin. Sunnuntaina jatketaan esteratsastuksen parissa ratsastaen lyhyitä rataharjoituksia. Valmennukset ovat yksityisvalmennuksia ja kestoltaan 45 minuuttia. Jokaisen valmennuksen välissä vartin tauko itsenäistä lämmittelyä varten. Valmennukset pidetään ulkona myös sateen sattuessa, joten suosittelemme pakkaamaan mukaan lämpimän sadevarustuksen.

Yksi hevonen voi osallistua korkeintaan kahteen valmennukseen: yhteen kouluvalmennukseen lauantaina ja yhteen estevalmennukseen sunnuntaina. Yksi ratsastaja saa tuoda valmennettavaksi niin monta kasvattia kuin haluaa (esimerkiksi kahden kasvatin omistaja voi ratsastaa korkeintaan neljässä valmennuksessa). Valmennukset sopivat hevosille, jotka kantavat ratsastajan selässään kaikissa askellajeissa. Nuorten hevosten kanssa valmennuksen kesto katsotaan tapauskohtaisesti, ja valmennuksen taso sovitetaan aina hevosen koulutustasoon. Estevalmennuksissa voidaan sovittaessa keskittyä puomityöskentelyyn ja ottaa hevosen ensimmäiset hypyt ratsastajan kanssa.

Valmennusmaksu maksetaan käteisellä paikan päällä. Valmennukset kasvattitarjouksena vain 20 v€/valmennus. Molempina päivinä osallistuvat voivat tiedustella majoitusmahdollisuuksia Sotamaalauksen omistajalta Sanni Rosénilta. Koko viikonlopun paikalla myös itävaltalainen satulaseppä ja kengittäjä Martin Schmid sekä suomalainen hevoskouluttaja ja -kasvattaja Rosabella Autio. Heitä voi veloituksetta pyytää valmennusten ulkopuolella antamaan arvioita ja vinkkejä haluamistaan aiheista. Martin voi tarkistaa varustuksen ja kengityksen sopivuuden, Rosabellalta puolestaan voi saada apua käytös- ja koulutusongelmiin.

Valmennusten aikataulu lukitaan viimeistään viimeisen ilmoittautumispäivän jälkeen 21. syyskuuta. Mikäli valmennuksiin on paljon tulijoita, aikoja järjestetään mahdollisuuksien mukaan lisää. Jokainen valmennettava ratsukko saa vähintään 200 sanaisen tekstin valmennuksestaan. Huomioithan, että tekstit todennäköisesti julkaistaan vasta lokakuun puolella.

Osallistuminen

Mailitse osoitteeseen sonjavirtuaali@gmail.com otsikolla Kasvattivalmennus muodossa:
Laji / lajit (koulu/este tai molemmat) sekä mahdollinen toive kellonajasta
Ratsastaja & <*a href="http://hevosenosoite.com">Hevosen nimi<*/a> Poista tähdet!
Kerro hevosen nykyisestä tasosta, ratsukon tavoitteista ja haasteista sekä muista asioista, joihin toivot kiinnitettävän valmennuksessa erityishuomiota. Mikäli hevosella ei ole sivuillaan luonnetta, kuvaile sitä muutamalla lauseella.

Osallistujat

LAUANTAI 26.09.2020 - kouluratsastus

klo 09:00-09:45 Jenna & Pilvipellon Savusankari ✓
klo 10:00-10:45 Svante & Pilvipellon Kultavaras ✓
klo 11:00-11:45 Katariina & Pilvipellon Talvenkauhu ✓
TAUKO 75 min
klo 13:00-13:45 Viixi & Pilvipellon Lumilintu ✓
klo 14:00-14:45 Julia & Pilvipellon Hallanhujaus ✓
klo 15:00-15:45 Sanni & Pilvipellon Tuutikki ✓
TAUKO 90 min
klo 17:15-17:45 Enna & Pilvipellon Verikosto ✓
klo 18:00-18:45 Milja L. & Pilvipellon Kuurankielto ✓
klo 19:00-19:45 Milja H. & Pilvipellon Rajaton ✓

SUNNUNTAI 27.09.2020 - esteratsastus

klo 10:00-10:45 Jenna & Pilvipellon Savusankari ✓
klo 11:00-11:45 Svante & Pilvipellon Kultavaras ✓
TAUKO 75 min
klo 13:00-13:45 Viixi & Pilvipellon Lumilintu ✓
klo 14:00-14:45 Julia & Pilvipellon Hallanhujaus ✓
klo 15:00-15:45 Sanni & Pilvipellon Tuutikki ✓
TAUKO 75 min
klo 17:00-17:45 Milja L. & Pilvipellon Kuurankielto ✓
klo 18:00-18:45 Milja H. & Pilvipellon Rajaton ✓

Valmennukset

LA 09:00-09:45 Jenna & Savusankari

Säätiedotteet olivat luvanneet todellista jännitysnäytelmää koko viikonlopuksi: ehkä sataa, ehkä ei. Välillä luvattiin aurinkoa, välillä kaatosadetta ukkosella höystettynä. Maneesiahan Sotamaalauksessa ei ollut, mutten missään nimessä aikonut antaa sen häiritä tunnelmaa - olin odottanut tätä valmennusviikonloppua kuin kuuta nousevaa. Paloin halusta päästä näkemään upeita suomenhevoskasvattejani tosi hommissa, ja ilokseni peräti yhdeksän omistajaa raahautui Ruusujärvelle asti tuodakseen pilvipeltolaisensa valmennettavaksi. Lauantain kouluvalmennukset oli tarkoitus aloittaa Jennan ja Savun kanssa heti yhdeksältä - alun perin olin tarjonnut aikoja jo aamukahdeksaltakin, mutta jostain kumman syystä kukaan ei ollut tarttunut näihin aamuaikoihin. Kellon ollessa viittä vailla astelin kentälle upouuteen, vaaleansiniseen sadetakkiini sonnustautuneen ja löysinkin ratsukon jo verryttelemästä ravista.

"Menit toivomaan vastalaukkaa ja siirtymisiä, joten niitä todellakin on luvassa - ja paljon. Valmistaudu hikoilemaan!" ilmoitin virne kasvoillani. Vielä ei ollut tietoa sateesta, vaikka taivas hieman uhkaavalta näyttikin. Jenna kokosi päättäväisen näköisenä ohjiaan, ja opastin hänet heti ensimmäisen herättelevän harjoitteen pariin: ravia kolmesta viiteen askelta, pari askelta käyntiä, uudestaan raviin ja taas käyntiin. Seurasin hetken sivusta ja bongasin heti ongelman, joka oli tyypillinen myös Savun isälle: ravi näyttää hädin tuskin ravilta, jos ei tosissaan vaadi takajalkoja alle ja töihin. "Ravi-käyntisiirtymä näyttää helpolta ja kivalta, mutta uuteen raviin täytyy lähteä paljon, paljon ponnekkaammin. Napakasti eteen, älä tyydy mummohölkkään!" ohjeistin. Hetken kuluttua ravi alkoi jo näyttää siltä miltä pitääkin, joten pystyimme nostamaan tasoa.

"Käynnistä laukannosto ja laukasta takaisin käyntiin, ei sen kummempaa. Istut samalla tavalla tiiviisti, annat selkeät ja vaativat avut, etkä anna sille tilaa sooloilla omiaan", neuvoin. Jenna kokosi hienosti Savun käyntiä ja pyysi sitten laukkaa. Se ei tosiaan noussut ihan ensimmäisestä avusta eikä vielä toisestakaan, mutta lopulta ori suostui yhteistyöhön ja nosti laukan, tosin muutaman raviaskeleen kautta Savu putosi raviin heti hidastusavun saatuaan, saavuttaen käynnin vasta muutaman askeleen kuluttua. "Lisää napakkuutta molempiin siirtymiin. Laukan ja käynnin täytyy tapahtua juuri silloin, kun sinä niitä pyydät, ei sitten joskus, kun sattuu huvittamaan", sanoin, laittaen parivaljakon jatkamaan harjoituksia vaihdellen välillä suuntaan. Lopulta Savu tarjoili todella upeita nostoja ja tasapainoista laukkaa, josta päästiin takaisin käyntiinkin ilman raviaskeleita, joten saatoin antaa hikiselle tiimille pienen tauon. Aurinkokin alkoi juuri sopivasti pilkistelemään pilvien takaa, kullaten syksyisen maiseman ympärillämme kauniisti.

Siirtymien hiomisessa meni hieman kauemmin kuin olin suunnitellut, mutta ehtisimme silti vielä käyttää hyvin viimeiset kymmenen minuuttia vastalaukkaharjoitteeseen. "Ratsastat käynnissä pituushalkaisijalle ja keskipisteessä nostat jomman kumman laukan. Päädyssä lähdet niin sanotusti väärään suuntaan, jotta matka jatkuu vastalaukassa. Selvä kuvio?" selitin seuraavan tehtävän. Jenna nyökkäsi ja kokosi Savun uudestaan avuille. Laukat nousivat nyt todella kauniisti suoraan käynnistä. Heti seuraavalla pitkällä sivulla Savu kuitenkin täräytti sangen lennokkaan laukanvaihdon. "Vaihda heti takaisin, vaikka ravin kautta!" kehotin, ja Jenna teki työtä käskettyä.

Savu koki vastalaukan selvästi haastavaksi, sillä se odotti tuohtuneen oloisena pienintäkin mahdollisuutta vaihtaa myötälaukalle. Muutaman kerran ori pääsi livahtamaan takaisin myötälaukkaan, mutta Jennan päättäväisellä korjaamisella Savu pysyi lopulta vastalaukassa kokonaiset pitkät sivut. Kehotin Jennaa siirtämään käyntiin ja menin ratsukon luo palkitakseni Savun taskujeni pohjalta löytyvillä nameilla. "Kannattaa jatkaa vastalaukkaharjoitteita ja ennen kaikkea nostaa laukkaa keskellä kenttää tai maneesia, jotta Savu ei voi ennakoida, kumpaa laukkaa siltä pyydetään. Se on selvästi vähän automatisoinut laukkansa, tarjoten aina myötälaukkaa kulkusuunnan mukaan. Tekee hyvää orin tasapainolle ja hermoille joutua odottamaan suunta- ja laukkaohjeita erikseen", sanoin hymyillen, kehuen vielä Jennaa hyvästä työstä orin kehittämisen kanssa. Savu oli rakentunut hyvin ja tasapainoisesti, eikä sillä ollut kriittisiä ongelmakohtia tai puolieroja. Huomenna päästäänkin jatkamaan esteiden parissa, odotan innolla!

LA 10:00-10:45 Svante & Kultavaras

Syyspäivä jatkui kauniina ja melkein jopa aurinkoisena Sotamaalauksen tiluksilla, kun päivän toinen ratsukko asteli kentälle. Pienhevoskokoinen Kultavaras oli suosikkeihini lukeutuvien hevosten jälkikasvua, joten mielenkiinnolla odotin, että minkälainen tapaus tästä Kapteenin ja Siirin lapsesta oli tullut. Svante oli ongelmakohtia kysyttäessä korostanut tarvetta maltille ja huolellisuudelle. Siihen minulla oli tietenkin mitä parhain harjoite tiedossa!

Sillä välin, kun Svante verrytteli innokkaasti eteenpäin pyyhältävää Kultsia omatoimisesti, minä rahtasin kentälle yhteensä kahdeksan kartiota. Muodostin niistä koko kentän pituudelle kaksi salmiakkiruutua: molempien salmiakkien toinen kärki oli lyhyellä sivulla ja toinen kärki kentän keskellä, jättäen metrin raon kuvioiden kärjet muodostavien kartioiden väliin. "Varoitan, että tätä tehtävää vääntäessä voi mennä aluksi hermo", totesin virnistäen viitottuani Svanten kuuntelemaan ohjeistusta. "Aloitetaan käynnissä. Salmiakkikuvion ratsastaminen ei sinänsä ole ongelma eikä mikään, mutta nyt pitää ihan oikeasti saada joka ikinen kulma läpi taivutuksineen päivineen. Takajalat töihin ja kiire pois", neuvoin, ohjaten sitten ratsukon töihin.

Aloitimme kentän pohjoispäädyssä oikeassa kierroksessa. Kultsilla ei tosiaan ollut suurta mielenkiintoa taipumiseen ja lihaksiensa käyttämiseen, se vain kipitti ilman huolta huomisesta tötteröiden ohitse. "Älä anna sille mahdollisuutta mennä pää kenossa kylkimyyryä, istu tiiviisti ja käske sitä käyttämään kroppaansa", kannustin napakasti. Kultsi pehmeni seuraavien kierrosten aikana jonkin verran, mutta täysin maltillisesti se ei vieläkään edennyt. Vaihdoimme eteläpäädyn kuviolle vasempaan kierrokseen vielä hetkeksi käynnissä, jumppaillen Kultsia myös toiseen suuntaan.

Hetken kuluttua jatkoimme harjoitetta täysin samalla tavalla ravissa. Kultsia selvästi hieman turhautti, ja muutaman kerran se yritti pidätteitä saadessaan vain vetää ohjastuntumaa vasten, taivuttamatta kroppaansa lainkaan. Svante kuitenkin pysyi päättäväisenä, ja jokusen uusinta yrityksen jälkeen tamma alkoi suostumaan kohtaloonsa, myödäten edestä ja alkaen käyttää takajalkojaan ihan eri tavalla. "Loistavaa! Sitten laukassa sama homma", kehotin. Heti ensimmäisen laukka-avun saatuaan Kultsi lähti iloisesti temmeltämään eteenpäin, eikä yhtään yllättänyt, kun muutama tötterö jäi jalkoihin.

"Maltillinen tempo, kiitolaukassa voi olla hivenen haastavaa kääntyä!" totesin hymyillen. Svante teki parhaansa istuakseen tiiviisti, ja kyllähän se Kultsi hieman sillä rauhoittuikin, mutta tempoa oli edelleen vähän turhan paljon. Ihmeen ketterästi tamma kuitenkin kääntyi tötteröiden kohdalla, melkein jopa taipuen. Hetken jatkettuamme Kultsi selvästi väsyi hankaamaan vastaan ja totesi pääsevänsä helpommalla, jos vain ottaa lihakset käyttöön ja kantaa itsensä hieman hitaammassa vauhdissa.

Viimeisenä, hikisenä harjoitteena lisäsimme salmiakin vaihdon ravisiirtymän kautta. "Ihan kuin suuri kahdeksikko, mutta suoristus tapahtuu eri suuntaan ja kahdeksikossa on kulmia", sanoin ja jäin katsomaan ratsukon etenemistä. Ensimmäinen ravisiirtymä tuli töksähtäen valmistelun oltua puutteellista, mutta itse taipuminen tötteröillä näytti jo paljon hallitummalta ja maltillisemmalta. Seuraava siirtymä oli jo kauniimpi, kun Svante muisti valmistella sen, ja ehkä Kultsikin tiesi jo, mitä oli tulossa. Muutaman onnistuneen salmiakin vaihdon jälkeen käskin ratsukon loppuverryttelyn pariin. "Huomenna luulisi kääntymisen sujuvan, kun lisätään kuvioon vähän puomeja ja esteitä", totesin virnuillen.

LA 11:00-11:45 Katariina & Talvenkauhu

Ensimmäiset kasvattivalmennukseni, joita varten olin tällä kertaa päättänyt lainata Sotamaalauksen tiluksia, etenivät onnekkaasti pääosin aurinkoisessa säässä värikkäiden puiden piristäessä kenttämaisemaa. Aamupäivän viimeisenä ennen lounastaukoa silmieni eteen astelivat Katariina ja Taku. "Voi luoja miten hyvännäköinen siitä on tullut!" totesin ihastuneesti tajutessani, että musta ja lihaksikas ori oli tosiaan meidän pitkäjalkainen ruipelomme Talvenkauhu. Ori oli selvästi tullut I-palkinnolla kantakirjattuun isäänsä. Sitä en osaa sanoa, että mistä se oli vaativalle tasolle asti riittävät liikkeensä perinyt - tai no ehkä sen isästäkin olisi siihen, jos viitsisin vain ratsuttaa sitä tavoitteellisemmin. Mutta mitä suotta vanhaa oria kiusaamaan, suunnataan se energia mieluummin tähän nuoreen vesseliin.

Ratsukko katsoi touhujani hieman hämmentyneenä, kun asettelin pituushalkaisijalle peräti kymmenen tötteröä peräkkäin. "Jos ei näillä lihakset lämpene ja taipuminen helpotu, niin ei sitten millään", sanoin virnistäen. Olin miettinyt pääni puhki, että mikä olisi tehokkain keino treenata taipumista ilman, että se kävisi kovin tylsäksi ja pitkäveteiseksi. "Okei, aloitetaan helposti ja mukavasti käynnissä. Kuten huomaat, ne ovat luotisuorassa linjassa ja välit ovat hyvin leveät, vielä ei siis tarvitse taivuttaa kuin aivan vähän. Päädyssä lähde joka kerta eri suuntaan ja pidä huolta, että asetus tulee pitkälläkin sivulla selvästi läpi", ohjeistin. Katariina ohjasi ratsunsa epäilemättä töihin, ja kuten olettaa saattaa, ei tämä ollut homma eikä mikään melkein vaativan tason ratsukolle. Jatkoimme samaa loivaa pujottelua hetken kuluttua ravissa. Koska vielä ei tarvinnut juuri tehdä muuta kuin vaihtaa asetuksen suuntaan, Takulla ei tullut juurikaan edes hiki.

Käskin ratsukon työstämään vapaasti hieman laukkaa sen aikaa, että kavensin tötteröiden välejä ja vein niitä kentän leveyssuunnassa kauemmas toisistaan. "Aloitetaan taas käynnistä! Kuten huomaat, nyt käännös on paljon jyrkempi. Jokaisen tötterön ympärille kunnon taivutus korvan järjestä takakavioon asti, välissä selkeä suoristus, ja sitten taivutussuunnan vaihto", neuvoin. Taku lähti hommiin innokkaasti, sen mielestä tehtävä oli selvästi viihdyttävä. En voi kuitenkaan kehua, että taivutukset olisivat näyttäneet aivan siltä, miltä niiden olisi pitänyt. "Nyt ymmärrän, mitä tarkoitit sillä errorilla taivutusten yhteydessä. Taku ei selvästi ihan tajua, mitä raajaa sen pitäisi liikuttaa mihinkin suuntaan - tai siis tarkemmin sanottuna se tarjoaa ihan turhaan päteviä takajalkojaan ties mihin väistöön ja käännökseen, vaikka sen tarvitsisi vain hieman käyttää kylkilihaksiaan taipumiseen", totesin mietteliäästi.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että ainoa lääke on toisto. Kehotin Katariinaa antamaan mahdollisimman lempeät ja selkeät avut, ja jättämään Takun sitten rauhaan tekemään omaa ajatustyötään. Heti, kun takajalat rauhoittuivat ja lopettivat ylimääräisen väistämisen, ja taipumista oli havaittavissa, ori sai kiitokseksi rapsutuksia. Käyntitaipumisen alkaessa näyttää hyvältä, jatkoimme samoja jyrkempi taivutuksia ravissa. Tilanne oli jälleen suuri pähkinä purtavaksi Takulle, ja ori yritti alkuun tarjota vain nopeampaa tempoa päästäkseen juosten pois kinkkisestä tilanteesta. "Pidätteet läpi, istu tiiviimmin. Älä anna sen kääntää päätä kieroon ja väistää takaosaa kaarteessa ulos, pidä se vakaasti taipuneena tarjotun raamin sisällä", neuvoin rauhallisesti. Kerta kerralta työskentely parani ja lopulta Taku tajusi rauhoittaa itsensä apujen väliin, tunkematta ylimääräistä yritystä jokaiseen tötterön kiertoon.

"Ei ne taivutukset oikein muulla parane kuin taivuttamalla, kerta toisensa jälkeen, ja mahdollisimman selkeällä raamilla. Ei kannata taivutella vain ympyröillä, ota käyttöön erilaiset kulmat, siksakit ja muut kuviot. Tärkeintä on, ettet anna sen liioitella taitavaa takaosatyöskentelyään - Taku selvästi tarjoaa pelkän taipumisen sijaan herkästi väistöä. Jätetään tämä tällä kertaa tähän. Ei taivutella laukassa enempää, ettei mene nuorella herralla kuppi nurin", selostin loppupalautteeni, tarjoten Takulle vielä palkkioksi taskuni pohjalta palasen porkkanaa. Pitäisi varmaan itsekin ostaa taas vähän enemmän näitä vaativalle tasolla tähtääviä nuoria, niin omat kouluttajataidot eivät pääsisi ruostumaan.

LA 13:00-13:45 Viixi & Lumilintu

Lounastauon jälkeen vaapuin pilviselle kentälle vatsa täynnä keittoa ja kakkua, yrittäen kiiruhtaa tajutessani, että valmennusten piti jatkua jo muutama minuutti sitten. Viixi oli jo verrytellyt ratsunsa Lumin huolellisesti. "Pahoittelut, mieheni oli yllättänyt leipomalla suklaakakkua, unohduin maistelemaan", totesin hymyillen, jääden sitten kentän keskelle, kun komensin ratsukon kulkemaan laajaa ympyrää minua kiertäen. "Pidä ympyrä irti aidoista, keskity koko ajan ratsastamaan symmetristä ja isoa reittiä", kehotin, siirtyen sitten selostamaan edessä olevan harjoitteen ideaa.

Emänsä tavoin Lumi ei ole se kaikkein lennokkain hevonen, vaikka siinä potentiaalia piileekin. Saadaksemme jalat irti maasta ja tahtiin terävyyttä, olisi edessä hikistä ja määrätietoista kokoamista ja pidentämistä. "Aloitetaan käynnissä. Lähde keräämään käyntiä kasaan: askel lyhenee, vatsa nousee ylös, kuolaintuntuma edestä selkeä ja tasainen", neuvoin, seuraten parivaljakon työskentelyä tarkasti. Viixi sai Lumen hyvin helpon näköisesti kohottautumaan apujen välissä. "Hyvä, sitten pidennät. Lisää, lisää, vielä vaan lisää, vielä pituutta. Anna vähän ohjaa, houkuttele se kurkottamaan eteen, jotta selkä voi työskennellä kunnolla", kehotin.

Pidentäminen oli parivaljakolle selvästi työläämpää kuin kokoaminen. Lumen askeleet eivät luonnostaan olleet hurjan pitkät, eikä se helposti tarjonnut pitkää ja rentoa muotoa, vaan pysyi mielellään kaula tiukalla kaarella. Jatkoimme jumppaamista kooten noin puoli ympyrää ja pidentäen taas puoli ympyrää. Hitaasti Lumi alkoi terävöityä, reagoiden aina vain tehokkaammin, ja hetken kuluttua jatkoimme samaa harjoitetta ravissa. Koska Lumi oli käyntijumpan jäljiltä todella hyvin avuilla, sujui sama harjoite myös ravissa huomattavasti kivammin. "Sen takaosa työskentelee aivan loistavasti, mutta etujalat meinaavat jäädä jopa vähän alle. Anna sen vielä kurkottaa hieman enemmän ja pyydä lisää... Hyvä, just sinne!" kehuin innokkaasti, kun Lumi alkoi laittaa myös etupäällään oikeasti pituutta siihen liikkeeseen.

Pyysin Viixiä jatkamaan ravissa, mutta kokoamisen ja pidentämisen sijaan vaihdoimme vaihtelun kohteeksi tempon. "Tempon muuttuessa askelpituus ei saisi kasvaa: ainoastaan jalkojen liikkeen nopeus muuttuu. Askeleet osuvat samoihin kohtiin, mutta ne etenevät hitaammin tai nopeammin. Nyt Lumi on todella terävästi avuilla, mutta muista selkeästi ilmoittaa sille, haluatko nyt lisää pituutta vai lisää nopeutta", selitin, jääden taas seuraamaan työskentelyä tarkkana. Alkuun Lumi meinasi toimia automaattikoneiston lailla, tarjoten pitkää askelta, mutta Viixi oli hyvin heräillä ja korjasi tilanteen hienosti: Lumi ei lähtenytkään harppomaan, vaan lisäsi ravin vauhtia, liikutellen jalkojaan rivakammin. Jatkoimme temponmuutoksia vain pienen hetken, sillä ne onnistuivat tänään todella hienosti, eikä niitä ollut syytä pyöritellä kyllästymiseen asti.

"Viimeisenä otetaan suhteellisen yksinkertainen laukkaharjoite. Koko kenttää käyttäen, mutta jokaisella sivulla parin metrin verran irti urasta, laukataan ympäri. Pellon puoleisella pitkällä sivulla selkeä lisäys, muilla sivuilla hyvää peruslaukkaa. Keskity suoruuteen ja ratsasta kunnolliset kulmat, joissa etuosa siirtyy ensin ja sitten takaosa työntää liikkeen läpi", ohjeistin. Viixi lähti määrätietoisesti matkaan. Lumi lähti suurella innolla eteenpäin, kuunnellen kuitenkin keskittyneesti, mitä kuskilla oli sanottavana. Ensimmäinen lisäys oli hieman vaisu, mutta seuraavalla kerralla ero oli jo kunnollinen. "Aivan loistavaa, taputa! Riittää tältä erää, jätetään jotain puhtia vielä huomisiin hyppelyihinkin", sanoin hymyillen.

LA 14:00-14:45 Julia & Hallanhujaus

Suomenhevosille suunnatut kasvattivalmennukseni Sotamaalauksen lainatiluksilla jatkuivat ihastuttavan aurinkoisessa syyssäässä. Sadepilvet tajusivat ainakin hetkeksi poistua, vaikka toki niiden oli lupailtu palaavan vielä illaksi. Sarjassamme Täydelliset tammat oli seuraavana vuorossa 5-vuotias Hallanhujaus, jota kehtaan kehua yhdeksi parhaista yhdistelmistäni. Olin aikonut pitää sen ensin itse ja vääntänyt melkein itkua, kun siitä sitten tuli ostotarjous, mutta nyt nähdessäni raudikon tamman liikkumassa reippaasti Julian alla kentällä, totesin heti, että hyvä kun lähti. Halma-lempinimen saanut tamma olisi käsissäni lelliytynyt mahdollisesti pihalle, koska se oli silmäteräni Lennin tyttö. Mutta mitä Julialta olin tässä nyt kuullut, niin ennustukseni tamman persoonasta oli osunut oikeaan: se oli perinyt paljon megakiltiltä emältään, mutta saanut sitä kaivattua lisäpotkua isältään.

"Aloitetaan ihan rennosti koko uraa pitkin melko pitkillä ohjilla, vain ihan kevyt tuntuma edestä. Anna sen ravata oikein reippaasti ja pitkänä. Pidä omat kädet nyt hetken aikaa leveällä ja vähän liian alhaalla, jotta saadaan se houkuteltua venyttämään eteen ja alas. Päätyihin suuret ympyrät", ohjeistin ja jäin kentän keskelle katsomaan parivaljakon työskentelyä. Vauhtia Halmalta ei tosiaan puuttunut, mutta isänsä tavoin se olisi mieluummin katsellut maisemia pää taivaissa kuin rauhoittunut avuille. Tällaisten hevosten kanssa koen henkilökohtaisesti huonoksi tekniikaksi alkaa kokoamaan heti tiiviisti avuille. Vaikka ne saisi sitä kautta laittamaan päänsä alas ja pyöreäksi, rehellisyys ja vapaaehtoisuus on siitä touhusta monesti aika kaukana. Nytkin Halma oli selvästi hieman yllättynyt, kun se sai luvan porskuttaa menemään, ja hetken houkuttelun jälkeen se laski päänsä ja selvästi pehmeni.

Käytimme reilu viisi minuuttia ravaillessamme rennosti molempiin suuntiin. Kun Halma vaikutti tyytyväiseltä ja siltä, että se odotti jo apuja kuskiltaan, kehotin Juliaa kerimään ohjia sentti kerrallaan lyhyeksi ja nostamaan pikkuhiljaa omat kätensä oikeaan osoitteensa. ”Jos se jännittyy ja alkaa nostaa päätään, ratsasta se jalalla kohti tuntumaa. Nyt ei vauhti haittaa, ehditään hidastelemaan kohta”, sanoin, ja Julia teki työtä käskettyä. Hetken kuluttua Halma kulki hyvässä muodossa reipasta ravia pitkin uraa, joten pyysin parivaljakon suurella keskiympyrälle kiertämään minua. ”Siirretään hetkeksi käyntiin ja aletaan ihan tosissaan hommiin. Nyt on ajatuksena koota ensin käynnissä ihan tosissaan - selkä nousee, askel lyhenee, muoto navakoituu. Puoli kierrosta koottuna, ja sitten niin sanotusti palkkioksi puoli kierrosta oikein reipasta ja pitkää käyntiä eteen ja alas venyttäen”, selitin harjoituksen idean ja jäin seuraamaan ratsukon työskentelyä.

Halma ei olisi aluksi halunnut hidastaa ja koota ollenkaan. Tamma vaikutti kaikin puolin pettyneeltä, kun se tajusi, ettei se saakaan koko tuntia hölkätä pitkänä ja nopeana. Se piti päänsä muodossa, mutta meinasi alkaa kauhomaan etujaloillaan aivan liian tiuhaa tahtia. ”Napakasti vaan, istut syvälle ja komennat ihan kunnolla. Se tietää mitä siltä halutaan, mutta sitä ei nyt huvittaisi”, totesin pieni virne huulillani - oli se tosiaan isänsä tyttö. Muutaman kerran Halma tarjosi ihan pysähdystä, sitten epämääräisiä sivuaskeleita, mutta lopulta se huokaisten asettui kävelemään hienoa koottua käyntiä. ”Loistavaa, sitten eteen, eteen, eteen, anna sen pidentyä... Juuri sinne, loistavaa!”, kehuin. Lisäyksen jälkeen tuli uusi kokoaminen. Halma vastusteli jälleen hetken, mutta tuntui muutaman lisäyksen jälkeen tajuavan, että kokoamisesta seuraa aina palkinto.

Jatkoimme samaa harjoitetta ravissa, vaihdellen välillä suuntaa. Saatuaan jutun jujusta kiinni, Halma toimi kuin kone, joten siirryimme pian jatkamaan laukassa. Tämä vaatikin Julialta hieman enemmän lihastyötä ja pitkää pinnaa, sillä Halmalle oli selvästi vaikeaa koota laukkaa oikein kunnolla. Se yritti muutaman kerran sitä mitä nuoret nyt monesti tarjoilee: yritti rysästä pois paikalta, kun ei ollutkaan enää kivaa ja helppoa. ”Nyt ihan muutama onnistunut kokoaminen, loppurutistukseen tsemppi päälle”, kannustin. Julia ratsasti Halman todella hienosti avuille, vaatien ratsunsa keskittymään vielä viimeiseen suoritukseen. Väsynyt nuorukainen taipui lopulta kohtaloonsa ja kokosi lopulta viimeiset voimansa, kohottaen runkoaan ja lyhentäen laukkaansa. ”Aivan super, pitkää ohjaa ja kiitä sitä!” totesin innokkaasti. Juliakin hymyili tyytyväisenä taputellessaan tammaansa. ”Katsotaan huomenna sitten esteillä, että mikä meininki. Ei tehdä mitään liian rankkaa, jos se vaikuttaa väsyneeltä tämän jäljiltä, mutta jotain verryttelevää ja aivoja vaativaa jumppaa kokeillaan ainakin”, sanoin mietteliäänä. Tämän ikäisten hevosten kanssa työskentely on aina vähän kikkailua, jotta löytää sen kultaisen keskitien liian rankan ja liian kevyen väliltä.

LA 15:00-15:45 Sanni & Tuutikki

Tuleeko siitä mitään, kun yrittää valmentaa omaa kasvattiaan ja tämän selässä nököttävää parasta ystäväänsä? No siis tuleehan siitä - jos ei taidokasta ratsastusta ja asiallista treeniä, niin ainakin hemmetin moista räkätystä ja hauskanpitoa. Kun kysyin Sannilta, että saanko tulla sinne Suomeen pitämään valmennuksia Sotamaalauksen tiluksilla, vastaus oli tietenkin myönteinen. Samalla sovittiin, että tottahan toki Sanni itsekin saa luvan kavuta viikonlopun aikana hevosen selkään ja astella silmieni alle. Meinasin ensin piruuttani laittaa naisen ensimmäisenä heti aamusta, mutta tietenkin Sanni alkoi heti purnaamaan vastaan ja ilmoitti, että hän ei kyllä ennen puoltapäivää ole hereillä saatikka hevosen selässä.

Nyt me sitten aloittelimme kiltisti vasta kolmelta iltapäivältä, viimeisenä ratsukkona ennen päivällistä. Ratsuna oli tietenkin kukapa muukaan kuin iki-ihana Tuutikki, Ihmeotuksen ja Talvian täydellinen rakkauslapsi. Olin ehtinyt lääppiä tammaa lukuisia kertoja sen jälkeen, kun se oli vuosia sitten lähtenyt meren yli ventovieraan naisen hoteisiin eräänlaisena vastalahjana muutamasta hienosta kasvatista, jotka Sanni oli lähettänyt mulle Britteihin erään nimeltä mainitsemattoman Ferrarin Nikin painostamana. Tositoimissa en Tuutikkia kuitenkaan ollut vielä nähnyt, olihan se vielä nuori, joten mielenkiinnolla odotin, mitä tuleman pitää.

Aloitimme treenin koko kentän kokoisella kahdeksikolla. ”Katso asetukset tarkasti läpi, älä anna sen vain hölkkäillä vailla huolta huomisesta”, ohjeistin. Tuutikki oli selvästi tullut rauhallisuudessaan emäänsä. Se kuunteli koko ajan Sannin apuja, muttei vahingossakaan laittanut mukaan ylimääräistä yritystä - sellaisessahan saattaa tulla vaikka hiki, ja Tuutikki ei nyt selvästi olisi halunnut joutua hikoilemaan. ”Tuo ei ole ravia nähnytkään, lisää voimaa ja ponnistusta! Vielä vaan, vielä... No niin, nyt se tuli pois sieltä pohkeen takaa”, paasasin hymy kasvoillani. Tamma alkoi pikkuhiljaa oikeasti liikkumaan, käyttäen lihaksistoaan aktiivisemmin. ”Nyt kun se alkaa oikeasti tulla avuille, ala kokoamaan sitä pikkuhiljaa. Paremmin tuntumalle, selkä kunnolla käyttöön. Ja sitten istut alas, loppu tunti treenataan perusistuntaa”, kehotin virnistäen. Tamman isällä on suhteellisen valtavat liikkeet, joissa ei ihan noin vaan istuta, ja Sannin ilmeestä päätellen Tuutikilla on samanlaiset.

Pyysin Sannin hetkeksi seis, jotta pystyin selittämään harjoitteen seuraavan vaiheen. ”Seuraavaksi lisätään tähän sitä maankuulua haastetta. Pysy molemmissa päädyissä kolmen ympyrän verran. Pohjoispäädyn ympyrät pienenevät koko ajan, eteläpäädyn suurenevat. Kokoamista ja lisäämistä. Kentän keskellä kolmen ympyrän välein suunnan ja samalla etenemistavan vaihto. Saitko kiinni?” selitin. Sanni nyökytteli ymmärtämisen merkiksi ja ohjasi Tuutikin reippaassa ravissa liikkeelle, aloittaen kokoamisympyrältä. Saadessaan luvan lyhentyä, Tuutikki teki työtä käskettyä, mutta pääsi hidastumaan samalla. ”Kokoaminen ei ole sama asia kuin hidastuminen, askeleen täytyy pysyä terävänä. Pohje kiinni, vaikka pidät edestä kiinni”, muistutin.

Kolmen ympyrän jälkeen ratsukko saapui kentän keskustaan kahdeksikon vyötärölle ja vaihtoi suoristuksen kautta suunnan. Askelpituudessa ei kuitenkaan tapahtunut yhtikäs mitään, vaikka Sanni selvästi pyysi etenemistä. ”Napauta sillä raipalla kerran tai kaksi. Täytyy tapahtua heti, kun pyydetään, ei sitten jonain vuonna, jos sattuu huvittamaan”, kehotin. Tuutikki oli selvästi hieman loukkaantunut saamistaan nuhteista, mutta alkoi laittamaan töppöstä toisen eteen ihan eri tavalla. ”Hyvä, anna sen venyttää vielä hieman lisää... Loistavaa, just sinne!” kehuin parivaljakon työskentelyä. Yksi komennuskerta riitti Tuutikille selvästi, sillä jatkossa se lähti heti etenemään, kun käsky tuli. Vaihdoimme vielä suuntaa ravissa, jotta kokoamista ja lisäämistä tuli myös toisessa taivutussuunnassa.

Ravin jälkeen jatkoimme samaa harjoitetta surutta laukassa. ”Tehdään tänään laukanvaihdot selkeän, useamman metrin ravisiirtymän kautta. Katsotaan niitä vaihtoja sitten huomenna esteiden parissa”, totesin. Tuutikki oli jo lämmennyt hurjan hyvin ja tajunnut myös harjoitteen idean, joten laukka ei oikeastaan aiheuttanut sen suurempia haasteita. Tamma kantoi itsensä todella hyvin, ja samoin teki myös Sanni, joka selvästi tsemppasi joka solullaan ollakseen eleetön ja vaativa. Muutaman onnistuneen laukkakierroksen jälkeen oli hyvä aika lopetella. ”Tuutikki raukallahan tuli ihan hiki. Ja osaathan sinäkin ratsastaa ihan hienosti”, totesin virnistäen Sannille.

LA 17:15-17:45 Enna & Verikosto

Kunnollisen päivällisen jälkeen kasvattivalmennukseni Sotamaalauksen tiluksilla pääsivät jatkumaan Ennan ja Riesun kanssa. Pienkokoisen tamman emä on meidän tallin ylivoimaisesti suloisin suomenhevonen, joten ei yhtään yllättänyt, että Riesu itsekin oli niin söpö, että sille olisi tehnyt mieli lässyttää. Nyt ei kuitenkaan ollut ihan sopiva hetki lässyttää, koska tamma oli selvästi ”hieman” kierroksilla - se puhisi pää pystyssä tuijottaen milloin mitäkin, tehden välillä epämääräisiä sivuloikkia. Annettakoon anteeksi, onhan se vasta 3-vuotias ja ensimmäistä kertaa vierailla tiluksilla. Heti täytyy toki tehdä juniorille selväksi, että tällainen menohan ei sitten vetele.

”Laitetaan se töihin hyvässä hengessä. Sen pitää tajuta, että vaikka jännittää, niin sekoilua ei sallita ja kuskia pitää kuunnella”, totesin hymyillen. Nuorten hevosten työstäminen on aina omalla tavallaan hyvin mielenkiintoista ja pitkälti erilaista, kuin aikuisten konkarien työstäminen. Tässä iässä hevosen persoona alkaa tulla ihan eri tavalla esiin, ja tässä vaiheessa siihen pääsee vielä vaikuttamaankin jossain määrin. Riesu on selvästi siitä sähäkämmästä päästä, joten työskentelyssä on tärkeää, ettei se koe missään vaiheessa saaneensa ihmistä tossun, tai siis kavion, alle.

”Aloitetaan ihan vain käynnissä suurella keskiympyrällä. Aina, kun se rentoutuu ja kuuntelee sinua, rapsuta ulkokädellä kiitos ja myötää ohjalla ilman, että se pääsee vetämään päätä alas”, ohjeistin. Riesu rauhoittui pikkuhiljaa ja alkoi odottamaan kiitostaan, vaikka sen olisi vieläkin tehnyt mieli katsella maisemia. Olimme onnekkaita siinä mielessä, että ilma oli tyyni, eikä tuuli ja sade ollut aiheuttamassa lisäjännitystä tilanteeseen. ”Lisätään mukaan pysähdyksiä. Ota seis aina välillä. Jos se nostaa päätään hieman, ei haittaa, kunhan ei peruuta tai käänny minnekään”, neuvoin ja jäin seuraamaan työskentelyä. Muutama ensimmäinen pysähdys tuli kuin seinään ja sivuttaisilla harha-askeleilla maustettuna. ”Kiitä vasta, kun se seisoo aivan liikkumatta. Jos se lähtee heti liikkeelle, kun myötäät, uudestaan seis niin kauan, että pitkä ohja ei tarkoita eteenpäin lähtemistä”, kehotin. Riesu oli fiksu nuori, vaikka kierroksilla kävikin, ja tajusi nopeasti, ettei pääsee etenemään, jos ei ensin pysähdy nätisti.

Molemmat suunnat käynnissä työstettyämme jatkoimme ravissa samaa harjoitetta, tehden aina välillä muutaman askeleen käyntisiirtymiä. Riesulla oli ikäisekseen yllättävän hyvä tasapaino ja se kantoi itseään hyvin siirtymien läpi. ”Muista tukea sitä tarpeeksi siirtymässä, jotta se ei pääse vain putoamaan raviin. Siirtymä on sinun ratsastamasi, ei Riesun päättämä tipahdus”, muistutin. Enna ratsasti tammaansa hyvin rauhallisesti, vaikka Riesu olikin kova tyttö ylireagoimaan ja kiukustumaan. ”Otetaan sitten vielä muutama laukannosto molempiin suuntiin, ja jos ei mitään akuuttia ilmene, niin lopetetaan siihen”, sanoin. Ensimmäinen laukannosto oli enemmänkin ampaisu, Riesu lähti vähän turhan lennokkaasti matkaan. ”Heti raviin takaisin, ei kelpaa! Uusi nosto... Hyvä, kiitä sitä!” kehuin, kun Riesu malttoi nostaa ilman ylimääräistä kiihdyttelyä. Myös toinen suunta sujui rauhallisesti, sillä tamma alkoi selvästi olla jo hieman väsynyt työskenneltyään puolituntisen.

”Kyllä tästä hyvä tulee! Ei siitä helppoa tule, selvästi tältä löytyy luonnetta vaikka muille jakaa, mutta pitkää pinnaa ja syviä hengityksiä vaan”, totesin virnistäen ojentaessani Riesulle taskuni pohjalta leipäsiivun, taputtaen sen kaulaa. ”Nyt se ainakin näki, että myös vieraassa paikassa voi ja täytyy tehdä hommia ilman mitään puhinoita ja pelleilyjä. Kannattaa käydä vieraissa paikoissa niin usein kuin voi, ihan vaan vaikka kävelemässä, niin se oppii luottamaan kuskin arviointikykyyn”, ehdotin. Riesulla oli selvästi omiakin visioita jaettavanaan siitä mikä on ok ja mikä ei, mutta hänen mielipidettään nyt ei valitettavasti aiota kysyä.

LA 18:00-18:45 Milja L. & Kuurankielto

Kello löi kuusi iltapäivällä sen merkiksi, että oli aika aloittaa lauantain toisiksi viimeinen valmennus. Koko päivän olimme olleet onnekkaita kelin suhteen, mutta nyt onnemme oli ilmeisesti kulunut loppuun, sillä sadepilviä alkoi uhkaavasti kertyä kentän ylle. Miljan verrytellessä itsenäisesti ratsuaan Karlaa kipitin sisältä hakemaan pitkän sadetakin ylleni. Kun tulin rakennuksen nurkan takaa esiin kentän puolelle vaaleansinisessä takissani, Karla keksi ottaa lennokkaan sivuloikan. Säikähtäneeltä se ei suinkaan vaikuttanut, sillä tamman korvat olivat tiukasti hörössä eteenpäin. ”Tekeekö se tätä paljonkin?” kysyin virnistäen. Milja nyökkäsi, huokaisten perään yrittäessään saada kiireistä tammaa asettumaan ympyrälle. Karlalla oli pilkettä silmäkulmassa siihen malliin, että pilvisestä säästä huolimatta olisin voinut vetää aurinkolasit päähän. Noh, onneksi olin suunnitellut tälle ratsukolle hieman haastavampia tehtäviä, niin tamma ei ehtisi sikailemaan - ainakaan kovin paljoa.

”Aloitetaan taivuttelemalla sitä ihan tosissaan, niin saataisiin jokainen raaja avuille ja tamma kuulolle. Pitkillä sivuilla puoliväliin asti avotaivutusta, jälkimmäinen osio väistätetään takaosaa uran sisäpuolelle. Päätyihin ympyrät sulkutaivutuksessa, ensimmäinen puolisko sisäänpäin ja jälkimmäinen ulospäin”, selitin harjoitteen. Aloitimme käynnissä, jotta idea tulisi sekä kuskille että ratsulle selväksi. Karla oli kovin kiireinen ja olisi mieluummin katsellut maisemia, mutta Milja oli hyvin määrätietoinen ratsastuksessaan. ”Tiedän, että tekee mieli lähteä vetokilpailuun, kun se nykii päätään, mutta keskity vain pitämään vakaa tuntuma edestä ja ratsasta se jalalla kohti tuntumaa”, kehotin, seuraten kentän keskeltä parivaljakon työskentelyä. Taipuminen ja väistäminen oli aluksi vaatimatonta ja hieman jäykän oloista, mutta pikkuhiljaa Karla alkoi suostumaan kohtaloonsa ja kuuntelemaan saamiaan ohjeita.

Suoritettuamme käyntiharjoitteen molempiin suuntiin, jatkoimme ravissa samaa tehtävää. Tämä olikin ohjelmanumerona aivan omaa luokkaansa, sillä Karla ehdotti, että nyt olisi hyvä hetki edetä kiitoravissa tai laukassa ja tehdä muutama loikka sinne tänne. Innokas tamma heitti muutamat vauhdikkaat pukit ja kiljahti riemuissaan, mutta taivaan kiitos Milja pysyi kyydissä ja oli ilmeisen tottunut tammansa kujeisiin. ”Hyvin istuttu, ei muuta kuin takaisin töihin”, totesin hymyillen. Karla yritti vielä pari kertaa uudestaan luistaa temppuillen taivutusten läpi, mutta tajusi pian, ettei se pääsisi töistä pois tällä tekniikalla. Kun Milja vaatimalla vaati, jääräpäinen tamma luovutti lopulta ja alkoi esittelemään parasta itseään.

”Jatketaan laukassa niin, että päätyihin ympyrät hyvässä peruslaukassa, ja pitkillä sivuilla väistätät sen ensin uralta pois ja sitten takaisin uralle. Ei tarvitse mennä kovin jyrkkään, kunhan laukkaan tulee selkeä sivusuuntainen liike ja ristiaskeleita”, selitin seuraavan kuvion. Karla oli jo sen verran hikinen ja rauhoittunut, että se ei enää laukassa ruvennut sooloilemaan omiaan - päinvastoin laukka lähti liikkeelle jopa hieman nihkeästi. Milja onneksi huomasi tämän itsekin ja korjasi tilanteen, ennen kuin ehdin edes huomauttaa. Peruslaukka rullasi hyvin kauniisti, mutta väistön kohdalla Karla ei oikein tiennyt, mitä siltä haluttiin. Tamma päätti läväyttää sangen lennokkaan vaihdon sen sijaan, että olisi vain liikkunut sivuttain. ”Selkeämmät avut, pidä taivutus menosuunnassa äläkä anna sen suoristua kokonaan”, muistutin. Seuraavilla suorituksilla vaihto jäi pois, ja lopulta väistöt näyttivät jo sangen tyylikkäiltä. Kehotin Miljaa siirtymään loppuverryttelyihin - ensimmäiset sadepisarat putosivat taivaalta sillä sekunnilla, kun ratsukko siirtyi käyntiin. ”Kyllähän tästä saisi näköjään vaikka vaativan tason ratsun, kunhan sikailut saa karsittua pois”, totesin hymyillen, vetäen huppua päähäni sateen suojaksi.

LA 19:00-19:45 Milja H. & Rajaton

”Ei ehkä kannata laittaa lottoa vetämään tänään, ei tunnu olevan teidän onnen päivänne”, totesin pienesti virnistäen, kun Milja asteli kentälle punarautiaan orinsa selässä. ”Hahah, no onneksi luin kutsun kerrankin ajatuksella ja muistin pakata nämä sadevaatteet”, Milja totesi hymyillen ja asetteli ratsastussadetakkinsa helmoja paremmin. Rajaton, tuttavallisemmin Raju, ei tosin tuntunut olevan juuri alkaneesta sateesta moksiskaan - ori lähti tyytyväisenä hölkkäilemään alkulämpöjä. Kello oli kymmentä vailla seitsemän iltapäivällä, ja olimme saaneet nauttia koko päivän sangen ihanasta syyssäästä, vaikka sadetta oli lupailtu. Pilvet eivät olleet voineet odottaa vielä tuntia, jolloin viimeinenkin valmennus olisi ollut paketissa, vaan nyt jouduimme suorittamaan hommat sateessa. Pohja oli onneksi priimakunnossa, eikä se muuttuisi liukkaaksi, ellei ihan kaatamalla alkaisi satamaan.

Kellon lyödessä tasan ja omatoimiseen verryttelyyn varatun ajan päätyttyä pyysin Miljan käynnissä suurelle keskiympyrälle, jonka keskustaan jäin seisomaan vaaleansiniseen sadetakkiini kääriytyneenä. ”Toiveenasi oli, että hakisimme Rajun kanssa työskentelyyn kontrollia, joten sitä on luvassa. Aloitetaan tämä niin, että vuoron perään kootaan ja pidennetään käyntiä - lisäys on periaatteessa aina palkinto hyvin suoritetusta, maltillisesta kokoamisvaiheesta”, selitin harjoituksen ajatusta. Raju puuskutti nytkin menemään höyryjunan lailla, joten tämä tekisi sille todellakin hyvää. Ohjeistin Miljan aloittamaan ensin kokoamisella. Rajua selvästi turhautti ajatuskin matelemisesta, joten se yritti sitkeästi hangata vastaan vetämällä päätään ylös ja kiihdyttämällä kipitystään entisestään. ”Istu tiiviisti ja pidä vakaa käsi edestä, vaadi sitä hidastamaan... Hyvä, just noin”, kehuin, kun Raju hieman alkoi lyhentämään askeltaan. Pikkuhiljaa ori asettui myös muotoon ja lopetti ohjan nykimisen.

Jatkoimme jumppaamista käynnissä vaihtaen välillä suuntaan. Alkuun kokoamiset olivat hieman hätäisiä, mutta pian Raju tajusi, että se pääsee menemään pitkänä ja reippaasti vasta sitten, kun ensin suostuu hidastamaan ja lyhenemään. Jatkoimme tovin kuluttua ravissa, mikä tietenkin toi harjoitteeseen omat lisähaasteensa. Raju tarjoili taas hieman kylkimyyryä ja tuohtunutta jalan poljentaa, mutta se pysyi kuitenkin avuilla ja alkoi muutaman kierroksen jälkeen kuuntelemaan taas paremmin. ”Älä välitä sen kiukuttelusta, kiukkuun ei kukaan kuole. Sivuuta surutta sen mielenosoitukset ja palkitse vasta, kun aihetta todella on”, muistutin, ettei ori vahingossakaan oppisi siihen, että tarpeeksi temppuilemalla kuskin saa joskus luovuttamaan.

”Alkaa näyttää sangen asialliselta tämä meno, joten ei muuta kuin laukassa sama homma. Aloitetaan ensin hyvässä peruslaukassa suurella ympyrällä”, sanoin. Raju nosti laukan heti, kun se tunsi apujen edes hakevan paikkaa kyljillään. Tempo oli alkuun vähän turhankin innokas, mutta se haittaisi - kohta tempo tippuisi pakolla pois. ”Ala hieman kokoamaan sitä ja pienennä ympyrää asteittain”, neuvoin. Raju ei alkuun meinannut suostua tähän hidastelupelleilyyn yhtään, mutta ympyrän halkaisijan ollessa enää muutama metri ja ratsukon kiertäessä kehää melkein kiinni minussa, orille ei jäänyt paljon vaihtoehtoja. Sen oli pakko koota itseään ja kantaa itseään rauhassa, muuten pienellä ympyrällä pysyminen kävi mahdottomaksi. ”Ulkoavut kiinni, älä anna lavan karata ulos... Hyvä, aivan loistavaa! Sitten suurelle ympyrälle, myötää ja kiitä”, kehuin parivaljakkoa. Toistimme ympyrän kutistamisen vielä muutaman kerran molempiin suuntiin. Lopulta Raju oli niin hyvin avuilla, etten nähnyt syytä enää kehitellä mitään muuta sen pään menoksi. ”Sama kontrolli huomenna mukaan estetunnille”, totesin virnistäen, ojentaen Rajulle taskuni pohjalta porkkanasiivun. Sadekin taukosi kuin palkintona hyvin suoritetusta työstä, ja ilta-auringon viimeiset säteet lankesivat pilvien välistä rajun märälle karvalle - paha sanoa, oliko se enemmän märkä vedestä vai hiestä.

SU 10:00-10:45 Jenna & Savusankari

Saatuani lauantain kouluvalmennukset pakettiin olin vaappunut kuoleman väsyneenä suoraan nukkumaan. Jollain luojan ihmeellä heräsin pirteänä kuin peipponen jo puoli kuudelta aamulla, joten minulla oli hyvin aikaa rakentaa rata estevalmennuksia varten. Olin päättänyt rakennuttaa kentälle B-merkin esteosuuden ensimmäisen ratavaihtoehdon, sillä se oli sopivan haastava rata, jossa pääsi helposti työstämään perusasioita kaiken tasoisten ratsukoiden kanssa. Ratsastajat olivat saaneet opetella radan etukäteen, sillä olin linkittänyt sen heille hyvissä ajoin. Yöllä ei myöskään ollut onneksi satanut satunnaisia kuuroja enempää, joten kenttä oli erinomaisessa kunnossa. Säätiedote lupasi koko päiväksi pelkkää auringonpaistetta, joten tästä ei voisi tulla kuin aivan loistava päivä.

Kellon lyödessä kymmenen pääsimme aloittamaan ensimmäisen ratsukon, Jennan ja Savun, kanssa. Eilen olimme työstäneet parivaljakon kanssa vastalaukkaa ja siirtymisiä, joten orin pitäisi olla tänään sangen hyvin avuilla. ”Miltä se tuntuu?” kysyin Jennalta seuratessani ratsukon pehmeän näköistä ravia. ”Yllättävän hyvältä”, nainen huikkasi vastauksensa. ”Loistavaa. Suoritetaan muutamien verkkahyppyjen jälkeen koko rataa sen enempiä miettimättä. Sovelletaan sitten, jos ongelmia ilmenee”, totesin hymyillen. Aloitimme laukkaamalla pääty-ympyrällä olevaa puomia molemmista suunnista, vaihtaen aina laukan ja suunnan. Tämä ei ainakaan ollut Savulle ongelma eikä mikään, se ei ottanut kertaakaan puomia jalkojensa väliin, joten jatkoimme pian lämmittelyä ympyrällä sijaitsevalle kolmen kavaletin innarille.

Lähestyminen näytti oikein helpolta ja laukka rullasi hyvässä rytmissä, mutta Savu päätti olla nostamatta turhaan takajalkojaan. Kavaletit kaatuilivat kammottavan kolinan saattelemana, ja huomasin Jennan purevan hammastaan tuohtuneena. ”No sitä ei tosiaan kiinnostanut pätkän vertaa, onko siellä jotain kepakoita välissä vaiko ei”, totesin nauraen suoristaessani kavaletit takaisin paikoilleen. ”Uudestaan vaan. Napauta raipalla vähän kaulalle juuri ennen ylitystä, tällainen hälläväliä-meininki ei nyt vetele”, ehdotin. Jenna lähti määrätietoisesti matkaan. Tällä kertaa saatiin jo ensimmäinen kavaletti yli ilman kolinaa, mutta keskimmäiseen osuttiin hieman ja viimeinen sinkosi metrin eteenpäin orin takajalkojen ansiosta. Käskin ratsukon uudelle kierrokselle. Kolmas kerta ei ihan tehnyt toden, sillä kaviot hipoivat puomeja, vaikka kavaletit pysyivätkin tällä kertaa pystyssä. ”Vielä kerran, nyt vähän suutut sille!” kehotin. Savu yritti selvästi vedättää meitä - laukka rullasi niin kauniina, ettei yli pääsemisen pitäisi olla edes haaste. Oria ei vain yksinkertaisesti kiinnostanut.

Kun lopulta saimme kavaletit puhtaasti yli, jatkoimme suoraan radan kimppuun. ”Mennään ensin maltillisilla korkeuksilla pari kertaa esteet 3–6. Vitosella saattaisi olla hyvä idea hyödyntää taas sitä raippaa, jottei kohdattaisi tänään sitä teidän ongelmaanne oksereiden kanssa. Savu on selvästi hieman kinkkisellä tuulella, vaikka liikkuukin noin hienosti”, totesin. Jenna nosti uuden laukan ja ohjasi Savun kohti ensimmäistä hyppyä. Tajutessaan, että nyt pääsee jo ihan hyppäämään, Savu yritti hieman kiihdytellä ja paikka tuli hieman lähelle, mutta Jenna pysyi silti hyvin hypyssä mukana. Sen jälkeen meno rullasikin oikein kivasti, eikä okserikaan ollut ongelma, kun Jenna muisti huomauttaa ratsulleen, että nyt pitää oikeasti keskittyä. Koska suoritus oli onnistunut, nostin esteet suoraan 90–100 cm korkeuksiin.

Jatkoimme koko radan alusta loppuun. Jälleen kerran pikkukavaletit radan alussa olivat ne vaikein osio, sillä Savu oli aivan äärimmäisen tympääntynyt näistä säälittävistä, liian matalista kepakoista. Se taisi kuitenkin jossain määrin tajuta, että ympyrälle jäädään pyörimään niin moneksi kertaa, että puomeihin ei osuta, joten kiltisti se kohotti jalkojaan sen verran, että uusintasuoritukselta vältyttiin. Rata itsessään eteni todella kauniisti: paikat osuivat hyvin kohdilleen ja hypyt olivat helpon näköisiä. Ainoastaan seiska lähti hieman kaukaa, mikä johti okserin takapuomin putoamiseen. ”Otetaan uudestaan seiskasta alkaen”, sanoin heti, kun ratsukko laskeutui viimeiseltä esteeltä alas. Jenna teki työtä käskettyä ja sai tällä kertaa luotsattua Savun virheettä jokaisen esteen ylitse. ”Aivan loistavaa, lopetetaan tähän. Uskon sen okseriongelmankin juontavan juurensa siitä, että Savua ei ihan kauheasti harmita, vaikka se osuisi puomiin. Sitä pitää vain jaksaa muistuttaa siitä, että pienilläkin esteillä täytyy keskittyä ja hypätä tosissaan!” sanoin vielä loppukaneettina, kiittäen sitten Jennaa osallistumisesta ja toivottaen tsemppiä jatkoon.

SU 11:00-11:45 Svante & Kultavaras

Ennen lounastaukoa olivat vuorossa Svante ja Kultsi. Olin eilen jumpannut parivaljakkoa oikein tosissani salmiakkikuviolla, vaatien täydellistä kulmien ratsastamista ja suoristumista. Tänään Kultsi vaikutti olevan heti alusta alkaen paremmin avuilla. ”Aloitetaan ravaamalla ja hetken kuluttua laukkaamalla tuota puomia suuntaa vaihdellen”, sanoin Svantelle, joka ohjasi innokkaan ratsunsa ravissa tehtävän pariin. Kultsi nosteli jalkojen vähän turhankin korkealle, mutta mieluummin näin päin, kuin että se olisi laahannut kinttujaan ja kolistellut puomia. Laukassa Kultsi otti useamman kerran puomin etu- tai takajalkojensa väliin. ”Laske ääneen kolme viimeistä askelta ennen ylitystä. Jos huomaat, että ollaan huonossa paikassa, niin älä vain totea että oho ja anna sen porskuttaa rytmittömästi yli, vaan ratsasta se eteen ja pyydä ponnistus lähtemään vaikka hieman kauempaa”, kehotin vaativalla äänellä. Svante teki työtä käskettyä ja alkoi haparoiden laskemaan viimeisiä askeleita. Muutaman kerran laukka-askeleita tuli vielä puolikas lisää, mutta lopulta laskut menivät oikein.

Jatkoimme kavalettien parissa pääty-ympyrällä. ”Laske koko ajan rytmiä ääneen, ja jos huomaat laukan katoavan rytmistä, korjaa sitä lyhentämällä tai pidentämällä”, neuvoin, jääden kentän keskelle seuraamaan ratsukon työskentelyä. Kultsi loikki innarin korvat hörössä ja paikat osuivat heti ensisuorituksella erinomaisesti kohdilleen. ”No ei tuosta ainakaan voisi päätellä, että teillä on yleensä vaikeuksia ponnistuspaikkojen kanssa!” totesin virnistäen. Ohjeistin sitten parivaljakkoa jatkamaan rataa hypäten alkuun vain esteet 3–6, joiden korkeudet olivat tällä hetkellä suunnilleen 60–70 cm. ”Keskity koko ajan rytmiin, laske taas tarvittaessa ääneen viimeiset kolme askelta”, muistutin. Svante lähti liikkeelle hyvässä laukassa ja ensimmäinen hyppy tuli ongelmitta, mutta jo toisella esteellä paikka tuli hieman lähelle ja puomi putosi. Svante ei saanut rytmiä korjattua ennen okseria, vaikka yritys oli kova, vaan kuumana käyvä Kultsi nappasi sieltäkin takapuomin matkaansa. Viimeinen hyppy lähti kaukaa, mutta puomi sentään pysyi paikoillaan.

”Okei, otetaas koko homma alusta. Kultsi on tosi kivasti avuilla, mutta silti ei nyt onnistu. Se johtuu puhtaasti siitä, että toimenpiteesi rytmin hajotessa ovat liian varovaisia. Ei se tamma siitä hajoa, vaikka sille sanoisi vähän kovempaakin, että nyt hypätään tästä. Nyt vähän niin kuin tamma vie ja mies vikisee, vaihdetaan osat toisin päin”, selitin vaativaan sävyyn, mutta soin Svantelle kannustavan hymyn. Mies lähtikin uuteen suoritukseen päättävän näköisenä ja kas kummaa, kun paikat alkoivat pikkuhiljaa löytymään. ”Loistavaa, jatka vaan suoraan 7–11!” huikkasin Svanten laskeuduttua kutoselta ja kiiruhdin korottamaan viimeisiä esteitä vajaaseen metriin. Matkalla viimeiselle okserille ilmeni kuitenkin uusia ongelmia. Kultsi kaartoi esteelle turhan tiukasti ja tullessaan vinona ei saanut ponnistusta kohdilleen. Hyppy lähti kaukaa ja takapuomi tuli ryminällä alas.

”Nyt palauta mieleen, mitä haimme eilen: selkeä kulma. Kyllä, linja kympiltä yhdelletoista on periaatteessa vain kaari, mutta ajattele siihen kulma. Kympin jälkeen suorana kohti uraa, uralla selkeä käännös, ja sitten suorana kohti yhtätoista. Rytmiä, keskittymistä, ratsastusta. Ei matkusteta”, tilitin hyvässä hengessä, korottaen mainitut kaksi estettä metriin. Ratsukko lähti uudelleen matkaan seiskalta aloittaen, ja tällä kertaa Svante uskalsi ohjata innokkaan Kultsin uralle asti, ennen kuin antoi sen suunnata viimeiselle. Hypystä tuli todella hieno ja voimakas - pieni tamma liiteli yli helpon näköisesti. ”Riittää, loistavaa työskentelyä ja upea kehityskaari! Jatkossa muistat vain vaatia sitä keskittymään. Jos Kultsin antaa yhtään tehdä omia ratkaisuja, niin lopputulemana on aikamoinen pino virhepisteitä”, totesin hymyillen.

SU 13:00-13:45 Viixi & Lumilintu

Saatuani lounastauolla vatsan täyteen ruokaa, marssin tyytyväisenä takaisin kentälle. Viixi ja Lumi olivat olleet eilenkin ensimmäinen ratsukko ruokailun jälkeen, mutta tällä kertaa olin peräti etuajassa. ”Jos sait sen jo verryteltyä sileällä niin voidaan kyllä aloittaa jo”, totesin. Viixi nyökytteli myöntymisen merkiksi, joten lähdimme enempää ihmettelemättä suoraan töihin. ”Tullaan tuota puomia laukassa, jokaisella ylityksellä suunta ja laukka vaihtuu”, sanoin ja asetin itseni seisomaan kentän keskelle. Lumi näytti olevan todella hyvin avuilla ja rytmissä - paree ollakin eilisen jumppaamisen jäljiltä. Se vaikutti valitettavasti myös hieman laiskanpulskealta, vauhti ei päätä huimannut. ”Heti kaasua siihen tammaan, hyvä että pääsee puomista yli”, komensin virnistäen. Viixi teki työtä käskettynä ja komensi raudikkoaan eteenpäin. Lumi totteli nöyrästi ja askellus parani heti kummasti.

Jatkoimme pian pääty-ympyrällä sijaitseville kavaleteille. Ensimmäisellä yrityksellä rytmi hieman hajosi Lumin ponnistettua askelta kauempaa kuin olisi tarvinnut, joten viimeinen kolmesta kavaletista muksahti kyljelleen. ”Uudestaan vain, laske kolme viimeistä askelta ennen ylitystä. Jos lähtee kaukaa niin sitten lähtee, mutta napauta vaikka vähän raipalla, jotta se ponkaisee ne viimeisetkin yli kunnolla”, neuvoin korjatessani puomit paikoilleen. Viixi ratsasti hyvin määrätietoisesti, joten tällä kierroksella ongelmia ei ilmennyt. Suoritimme harjoitteen vielä muutaman kerran molempiin suuntiin, sillä innarit tekevät aina hyvää niin ratsastajan kuin hevosen keskittymiskyvylle. ”Loistavaa, voit jatkaa suoraan esteet 3–6!”, huudahdin, kun ratsukko laskeutui oikeassa kierroksessa kavaletilta alas. Esteet olivat maltillisesti vain 60–70 cm korkeita, joten korkeudesta ei pitäisi onnistumisten jäädä kiinni.

Seurasin rauhassa ratsukon suoritusta. Mitään suurempia ongelmia ei tosiaan ilmennyt, kuten Viixi itse oli hieman ennustanutkin. Suorittaminen oli turvallisen näköistä ja tasaista, hypyt pehmeitä ja pyöreitä. ”Eihän tuossa tosiaankaan mitään vikaa ole, todella hyvännäköistä työskentelyä, se etenee iloisena ja omalla moottorilla. Kuitenkin, jos ajatellaan vaikkapa uusinnan ratsastamista, täytyisihän se moottori saada käymään hieman kovemmin, mieluummin vaikka täysiä. Kokeillaan niin, että esteet 3–6 ajatellaan olevan perusrataa ja 7–11 uusintaa. Laita siis kaasua ja mutkat suoriksi kutosen jälkeen”, sanoin hymyillen kannustavasti. Korotin esteitä välissä parilla kymmenellä sentillä, nostaen sekaan muutaman metrinkin.

Ensimmäiset kuusi estettä sujuivat juuri niin kuin niiden kuuluukin: hyvässä rytmissä ja varmasti, ilman turhia riskejä. Kutosen jälkeen oli pitkä tie seiskalle, jossa menettäisi oikealla kilpailuradalla hurjasti arvokasta aikaa, jos siitä nautiskelisi rennossa peruslaukassa. Viixi oli kuitenkin ottanut ohjeeni tosissaan ja lietsoi tammansa menevämpään laukkaan. ”Vielä vaan, vielä voi kiihdyttää! Pidä edestä, älä anna valahtaa pitkäksi”, neuvoin ratsukon lähestyessä okseria. Lumi tuntui jopa hieman syttyvän pikkuhiljaa ja Viixi sai jopa hieman pidätellä sitä, jotta tiukempi kaarros ysiesteelle saatiin läpi. Matka jatkui todella miellyttävällä tempolla ilman hallinnan uhraamista, ja syystäkin Viixi hymyili kuin Naantalin aurinko laskeutuessaan viimeiseltä esteeltä alas. ”Aivan loistavaa, tätä juuri haettiin! Paina tää tunne mieleen tulevia kilpailuja varten”, sanoin, kiitellen vielä Viixiä osallistumisesta viikonlopun valmennuksiin ja palkiten Lumen taskujeni pohjalta löytyneillä herkuilla.

SU 14:00-14:45 Julia & Hallanhujaus

Eilisissä kouluvalmennuksissa olimme jumpanneet Halman aivan hikiseksi, joten tänään olin suunnitellut päästäväni sen aika helpolla. Kentälle kuitenkin asteli täynnä virtaa oleva tamma, joka katseli esteitä korvat hörössä ja paikoillaan steppaillen. ”Kyllä tällä tuntuu menohaluja riittävän”, Julia totesi virnistäen ratsunsa kyydistä, koittaen pidellä sitä paikoillaan. ”No näköjään! Lopetetaan kuitenkin heti, kun saadaan riittävät onnistumiset alle. Keskitytään niihin lähestymisiin”, totesin hymyssä suin, opastaen sitten ratsukon lämmittelemään ravaamalla keskellä olevaa puomia molemmista suunnista. Halma oli hurjan innoissaan ja meinasi jo pelkälle puomille tarjoilla välillä laukkaa. Hetken kuluttua vastasimme sen toiveisiin ja jatkoimme puomityöskentelyä laukassa, tehden puomilla aina laukanvaihdon. ”Laske kolme viimeistä askelta ennen puomia ääneen!” huikkasin Julialle. Muutaman kerran rytmi oli vähän hukassa: ponnistus lähtikin jo kakkosella tai kolmosen jälkeen tuli vielä puolikas askel. Meno kuitenkin parani koko ajan ja lopulta Halma tuntui rauhoittuneen täydellisesti avuille.

Siirryimme puomilta pääty-ympyrällä odottavalle kolmen kavaletin innarille. Kehotin Juliaa jälleen laskemaan ääneen kolme laukkaa ennen ensimmäistä kavalettia, jotta rytmi pysyisi tasaisena ja lähestyminen tulisi helposti. ”Älä oikaise yhtään, tähtää keskelle kavaletteja ja muista kääntää viimeisen jälkeen. Tämä on kuitenkin ympyrä”, muistutin katsottuani, miten Halma paineli iloisena menemään kaaren sijaan epämääräistä, suorahkoa reittiä. Julia teki työtä käskettyä ja keskittyi katsomaan rytmin lisäksi reitin kuntoon, joten sen enempää napinaa en sitten keksinytkään - ylitys oli tasapainoinen ja siisti. Jatkoimme siitä suoraan esteille 3–6, jotka olivat mukavasti vain 50–60 cm korkeita. ”Ei oikeastaan tarvitse tehdä laukalle nyt just yhtään mitään, se etenee pirun kivasti. Keskityt vain ohjaamaan aivan keskelle estettä ja lasket ne kolme viimeistä laukkaa, ja teet sitten tarvittavat toimenpiteet, jos ponnistuspaikka ei olekaan ihan priima”, sanoin.

Julia nyökytteli ymmärtämisen merkiksi ja jatkoi kohti ensimmäistä pystyä. Hyppy oli helpon näköinen ja Julia seurasi ratsuaan hienosti, vaikka Halma hyppäsikin nämä pikkuiset esteemme aivan naurettavalla ilmavaralla. Suoritus jatkui loppuun asti yhtä helpon ja vaivattoman näköisenä. ”Anna sen kävellä ja hengähtää hetki. Todella hyvin ratsastettu!” kehuin ja suuntasin korottamaan esteitä hieman. Jätin silti korkeimmatkin tänään vain 70 cm tuntumaan - ei ollut syytä hypyttää 5-vuotiasta sen enempää, varsinkin kun tekniikka oli tänään pääosassa. ”Äskeinen oli jo niin hyvä, ettei viitsi sitä sen enempää. Jatketaan suoraan 7–11”, totesin ja jäin keskelle katsomaan, kun Julia nosti uuden laukan ja ohjasi Halman radalle.

Halma oli jo rauhoittunut huomattavasti, mutta päätti silti tarjoilla Julialle pienen yllätyksen heti ensimmäiselle esteelle. Tamma ponkaisi huolettomasti aivan liian kaukaa, vaikka väliin olisi mahtunut heittämällä vielä yksi kokonainen laukka. Julia pääsi yllättävän hyvin hyppyyn mukaan, mutta ymmärrettävästi nyppäisi jättiloikassa hieman suusta. Okserin takapuomi kolahti alas, ja Halma iski takajalat taivaaseen suuttuneena siitä, ettei kuski ollut mukana hänen loistavassa ideassaan. Julia pysyi onneksi kyydissä ja sai tammansa pysäytettyä. ”Voi jösses, siinä oli kyllä taas sellainen teini-ikäisen ratkaisu että oksat pois. Otetaas uudestaan”, totesin naurua pidätellen. Juliaa huvitti vähintään yhtä paljon, mutta hän veti naaman pokerille saadakseen suorituksen tällä kertaa nappiin. Nyt okseri tulikin aivan täydellisesti, ja sen voimilla rata rullasi loppuun asti ongelmitta. ”Mahtavaa työtä, riittää tältä erää!” totesin ja menin antamaan Halmalle palkkioksi herkkuja taskujeni pohjalta.

SU 15:00-15:45 Sanni & Tuutikki

Noh, sitä loistavuutta himmensi tietenkin typerä aviomieheni, joka teki juuri sitä, mitä olin kieltänyt häntä tekemästä: kitisi ja oli vaivaksi. Ukko oli oikein väen vängällä tunkenut mukaan, vain päästäkseen ryypiskelemään Samin kanssa! Ja oliko hänestä ollut mitään iloa koko viikonloppuna? Yhtä suklaakakkua lukuun ottamatta ei todellakaan. Iloa sen sijaan tuottivat hevoset, ja ennen kaikkea Sanni, jota minun oli määrä valmentaa seuraavana. ”Onko niitä kahta perkelettä näkynyt vielä?” kysyin hiljaa, kun Sanni käveli Tuutikin kanssa ohitseni. Hän pudisti päätään tuskaisesti irvistäen. ”Hyvä, toivottavasti eivät tule takaisin ennen pimeää”, murahdin. Vedin syvään henkeä ja pakotin kiukun pois mielestäni. Olisi aika jumpata kaveriani, ja hänen hevostaan siinä ohella, esteillä.

”Aloitetaan ravaamalla tuota puomia, vaihda suuntaa joka ylityksellä. Heti kunnon ravia, tavoittele sitä lennokasta ja reipasta tunnetta, joka saavutettiin eilen”, kehotin ja jäin sivusta seuraamaan, kun Sanni ohjasi unisen näköistä Tuutikkia puomille. Tempo oli vielä hieman hidas, mutta tamma nosteli kuitenkin jalkojaan yllättävän reippaasti, joten en nähnyt syytä höykyttää sitä vielä yhtään hurjempaan vauhtiin. Hetken ravailtuamme jatkoimme laukassa, ottaen laukanvaihdot puomilla mukaan. ”Selkeämmät avut, uusi sisäpohje kunnolla läpi”, muistutin, kun Sanni joutui korjaamaan laukan ravin kautta. Seuraavilla kierroksilla vaihdot alkoivat sujumaan, joten jatkoimme suoraan radan kimppuun. ”Otetaan lämmittelynä vain esteet 3–6, ja jos mitään akuuttia ei ilmene, niin koitetaan sitten hypätä koko rata”, sanoin, toivoen todella, että pääsisimme suoraan radan kimppuun. Tuutikki vaikutti sen verta kaikkensa antaneelta jo nyt, ettei olisi hyväksi jäädä junnaamaan mitään useaan kertaan.

Onnekseni Sanni oli huomattavasti ratsuaan skarpimmalla tuulella ja sai ruunikkonsa lietsottua kunnolliseen laukkaan. Hypyt näille matalille 50–70 senttisille esteille tulivat hyvässä rytmissä, enkä keksinyt oikeastaan mitään nipottamisen aihetta. ”No siis sehän men... Hemmettiäkö kyttäävät nyt tossa sitten?” ärähdin, kun tajusin mukamas parempien puoliskojemme seisovan ratsujensa kyydissä kentän toisella laidalla, silmäillen kentälle. Tuutikki katsoi kavereidensa suuntaan ja alkoi hörisemään herttaisesti. ”Näytetään niille”, totesin tulisesti. ”Koko rata alusta loppuun. Kai sä muistat sen?” kysyin Sannilta. ”J-joo, tottakai”, nainen vakuutti, mutta hetken kuluttua huomasin hänen piirtävän rataa ilmaan raipan kärjellään.

Esteet kohosivat kaikki suunnilleen ysikymppiin sillä välin, kun Sanni herätteli käyntipaussin jälkeen laukkaa ympyrällä. ”Hyvä, anna mennä sitten vaan. Kyllä te osaatte”, totesin luottavaisin mielin. Rata alkoi oikein mukavasti, mutta Tuutikki ei oikein keskittynyt enää. Se katseli kaarteessa maisemia ja pääsi esteestä numero seitsemän vaivoin yli. ”Kaasua!” älähdin, ja Sanni napautti kerran kaulalle raipalla saadakseen Tuutikin takaisin tälle planeetalle. Ruunikko tamma otti vinkistä vaarin ja tsemppasi viimeiset esteet kunnialla läpi, viimeiselle okserille tuli peräti turhankin suuri hyppy. ”Jos se kehtaa tulla kommentoimaan jotain niin mä otan avioeron”, totesin mulkoillessani miesten suuntaan silittäessäni vierelleni pysähtyneen, herkkuja hamuavan Tuutikin kaulaa. ”Onko sillä tapanakin kommentoida sun valmennuksia?” Sanni kysyi hieman huvittuneena. ”No ei yleensä, mutta tänään se on keksinyt aika monta muutakin typerää kommenttia, niin ei yllättäisi”, totesin olkiani kohauttaen. Sannin hyväntuulisuus onnistuneen valmennuksen jälkeen tarttui pikkuhiljaa minuunkin, ja miesten kadotessa hevosineen tallin suuntaan, aloin höpöttämään innokkaasti Tuutikin vanhemmista ja ensi kesän varsasuunnitelmista.

SU 17:00-17:45 Milja L. & Kuurankielto

Päivällisen jälkeen oli luvassa valmennusviikonlopun loppurutistus. Jäljellä oli enää kaksi ratsukkoa, joista ensimmäisinä eteeni astelivat Milja ja ratsunsa Karla. Karla oli ollut eilen sangen virkeä, eikä meno näyttänyt tasoittuneen yön aikana, vaikka olimme saaneet kouluvalmennuksessa tamman ihan kunnon hikeen. Ruunikko steppaili paikoillaan pää taivaissa, katsellen esteitä korvat hörössä. ”No hyvä vaan, että sillä on virtaa. Ajattelin meinaan, että hypätään teidän kanssa ihan kunnolla rataa alkulämmittelyjen jälkeen”, totesin. Ohjeistin sen jälkeen Miljan verryttelemään puomin avulla ravissa ja laukassa, vaihdellen suuntaa joka ylityksellä. Karla lähti intoa puhkuen liikkeelle, mutta ainakaan toistaiseksi se ei ilmaissut halukkuutta ylimääräiselle temppuilulle, vaan kulki kuuliaisesti avuilla.

Ylitettyämme puomin onnistuneesti riittävän monta kertaa, jatkoimme suoraan laukassa pääty-ympyrällä odottavalla kolmen kavaletin innarille. ”Laske ääneen kolme viimeistä laukkaa ennen ylitystä, niin saadaan rytmi kuntoon”, sanoin. Milja teki työtä käskettyä, ja ihme kyllä hieman hätäisestä askelluksestaan huolimatta kavaletit pysyivät pystyssä. ”No kyllähän se yli meni, mutta enemmän ehkä onnen voimalla. Kunnon puolipidätteet läpi, älä anna sen rynniä läpi apujen”, neuvoin, seuraten uutta suoritusta kentän keskeltä. Karla ei näyttänyt olevan lainkaan halukas hidastamaan, mutta se pysyi kuitenkin kuulolla ainakin jotenkuten, joten uskalsin komentaa Miljan jatkamaan kohti rataa.

”Hypätään alkuun esteet 3–6 muutaman kerran matalana, ja jos sujuu nätisti, niin mennään sitten koko rataa”, sanoin. Milja nyökkäsi ja ohjasi Karlan matkaan. Ruunikko imi esteille suurella voimalla, ottaen ihan tuntuvaa ilmavaraa, mutta eteni kuitenkin ihan kivassa rytmissä. ”Jos yhtään tuntuu, että se ei ole hallinnassa, niin käännä pokkana voltille ennen estettä!” huudahdin, kun Karla kiihdytti entisestään seuraavalle esteelle. Milja teki työtä käskettyä ja käänsin Karlan voltille ennen kutosta. Karla otti tästä vähän nokkiinsa ja suihki hermostuneesti hännällään, mutta suostui kuitenkin hidastamaan. ”Hyvä, kävele hetki, niin korotan esteet!” huikkasin Miljalle ja kipitin nostamaan esteet 90–100 cm korkeuteen.

”Sitten vaan koko rata alusta loppuun!” komensin, jääden sitten kentän keskelle seuraamaan suoritusta. Radan alku sujui oikein hienosti, mutta puolivälin jälkeen rytmi hieman karkasi Karlan kiihdytellessä jälleen omin luvin. Muutama puomi napsahti alas paikkojen tullessa liian lähelle, ja viimeisellä okserilla Karla ponnisti yllättäen aivan liian kaukaa. Milja horjahti hieman hypyssä, mikä sai tietenkin Karlan heittämään takapäätä taivaaseen. ”Et tipu!” huudahdin. Milja pysyi onneksi kyydissä, sillä Karla ei päättänyt tehdä uusia juhlaliikkeitä. ”Otetaas uudestaan ihan alusta alkaen. Edelleen voit kääntää niitä ympyröitä, jos tuntuu, että se lähtee repimään apuja vasten”, neuvoin. Milja selvisi lopulta radan kunnialla maaliin ilman pudotuksia muutaman voltin voimalla - Karlakin tuntui pikkuhiljaa ehkä hieman väsyvän. ”Ei mikään helppo tamma! Hyvin ratsastettu!” kehuin Miljaa ojentaessani Karlalle taskuni pohjalta namipalan, kiittäen sitten osallistumisesta ja toivottaen onnea jatkoon.

SU 18:00-18:45 Milja H. & Rajaton

Lopulta kello loi kuusi iltapäivällä koko valmennusviikonlopun viimeisen valmennuksen alkamisen merkiksi. Aurinko valaisi kentän kauniisti, ja eilen sateessa värjötellyt ratsukko sai tänään ehkä koko porukan parhaan sään - kultaiset valonsäteet saivat syysmaiseman väriloiston suorastaan säteilemään. Milja ja Raju olivat eilen saaneet jumpata kontrollia oikein tosissaan, ja nyt me toivottavasti saisimme siirrettyä samaisen tunteen esteiden pariin. ”Mikä fiilis, onko se yhtä reaktiivisen oloinen kuin eilen?” kyselin seuratessani ratsukon ravailua ympärilläni. ”Nooh, kyllä se näitä esteitä taas katsoo vähän turhan innokkaasti. Mutta on se paljon rauhallisemman oloinen ja paremmin avuilla kuin normaalisti”, Milja vastasi. Nyökyttelin mietteliäästi, ja pyysin sitten Miljaa aloittamaan työskentelyn puomin parissa. ”Vaihda suunta joka kierroksella, laukanvaihto tietenkin siihen puomille”, kehotin. Tämä ei vielä tuottanut minkään sortin ongelmia, sillä Raju ei tainnut laskea pelkkää puomia esteeksi. Laukka rullasi hyvässä rytmissä, vaikka ei siitä toki vauhtia puuttunut.

Siirryimme pian pääty-ympyrällä odottavan kolmen kavaletin innarin kimppuun. ”Laske ääneen kolme viimeistä laukkaa ennen ylitystä. Jos tuntuu, että se kiihdyttää, niin napakat puolipidätteet läpi”, neuvoin. Raju taisi tajuta, että nyt aletaan ihan oikeisiin hommiin, sillä tempo tuntui kasvavan ihan silmissä. Kavaletit kolisivat ja viimeinen sinkosi paikoiltaankin, kun ori loikki holtittomasti niiden ylitse. ”Uudestaan vaan, istu tiiviimmin ja hidasta niin paljon kuin repimättä voin. Eikä se nyt niinkään haittaa, vaikka olisi vauhtia, kunhan askeleet osuu väleihin”, totesin. Uusi suoritus osui paremmin kohdilleen, ja kolmas oli jo kehumisen arvoinen, joten jatkoimme siitä suoraan radan kimppuun.

Hyppäsimme esteet 3–6 muutaman kerran lämmittelynä 60–70 cm korkuisina. ”Jos missään vaiheessa tuntuu, että se imee esteille liikaa, voit hyvin kääntää voltin mihin kohtaan tahansa ja ottaa kontrollin takaisin”, sanoin Miljalle, jolla tuntui olevan hieman vaikeuksia orinsa pitelyn kanssa. Lämmittelyhypyt sujuivat vauhdikkaasti, mutta ihan kivassa rytmissä, joten uskalsin lähteä korottamaan esteitä aika reippaalla kädellä. ”Otetaan pelkästään 7–11 ja katsotaan, miten kaarteet onnistuu tällä tempolla. Kunnolla vaan puolipidätteitä, jotta saat sen ohjattua oikeisiin paikkoihin”, neuvoin. Ratsukko lähti asiallisesti matkaan, ja ensimmäinen hyppy tuli todella kivasti, mutta ysiesteestä Raju luiskahti vasemmalta ohi - tiukka käännös valahti pitkäksi, kun ori ei suostunut kuuntelemaan. ”Seiskalta alkaen uudestaan, vaadi sitä kuuntelemaan!” kehotin. Milja keskittyi käännökseen paremmin uudella kierroksella, minkä ansiosta rata sujuikin oikein hienosti loppuun asti.

”Hyvä, hienosti ratsastettu. Sitten vaan koko homma alusta loppuun asti”, sanoin. Milja kokosi ratsunsa ohjat ja nosti vielä kerran laukan. Raju tuntui hieman jopa väsähtäneen, mutta ihmekös tuo - ori oli käyttänyt niin paljon ylimääräistä energiaa tunnin alussa kiihdyttelyyn. ”Nyt kun se ei enää ihan hurjana rynni, niin varo, ettet syö vauhtia liikaa pois. Halutaan kuitenkin päästä alusta loppuun reippaassa ratavauhdissa”, totesin. Milja nyökytteli ymmärtämisen merkiksi ja lähti sitten matkaan, ja kyllä muuten sujui aivan hurjan kauniisti koko suoritus ensimmäisestä puomista viimeiseen okseriin saakka. ”Riittää, lopetetaan hyvän sään aikana! Todella hienosti suoriuduttu!” kehuin molempia, ohjaten heidät sitten loppukäynneille läheiselle peltotielle nauttimaan ilta-auringosta. Itse jäin roudaamaan esteitä pois kentältä, lopen uupuneena mutta onnellisena - olipa hieno viikonloppu omien suokkikasvattien parissa.