Kesäkuu 2019

Haudankaivaja tarttui mukaani puolivahingossa kun olin tekemässä tarjousta toisesta suomenhevosorista. Ilmeisesti sana hevoskaupoista oli levinnyt sillä samoihin aikoihin sain viestiä Facebookin kautta puolitutulta joka vinkkasi myytävästä olevasta suomenhevosorista. En edes tiennyt tarvitsevani toista oria ja mietin pitkään kannattaisiko minun käydä katsastamassa tämä toinen ori. Lopulta luettuani orin myynti-ilmoituksen yhä uudelleen ja uudelleen läpi, huokaisin raskaasti todeten että pakko se on käydä oria katsomassa.

Olin aluksi hieman ennakkoluuloinen orin nimen vuoksi ja mietin kuka nimeää hevosensa Haudankaivajaksi. Rehellisesti sanottuna, olin jo vähällä kääntyä takaisin mutta muutin mieleni, turha se olisi enään takaisin kääntyä. Olisin voinut miettiä asian useamman kerran läpi enkä vain lähtenyt huoletta ajamaan Venäjän rajalle jonne oli monen tunnin matka. Soimasin itseäni varmaan koko matkan ajan ja märehdin että en tullut ottaneeksi mukaan matkaseuraa. Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen olin navigaattorin mukaan lähellä. Jestas että väsytti, olin ajanut koko yön (ja kitannut kahvia), mutta halusin asian päätökseen.

Nähtyäni Haudankaivajan ensimmäistä kertää livenä, veti ori minut sanattomaksi. Se edellinen reaktiivinen ori jonka olin koeratsastanut oli kuin yö ja päivä verrattuna tähän kimoon isoon oriin. Olin myyty. Koeratsastettuani Haukan, totesin että ori sopisi meille Namibiaan kuin nakutettu. Haukka oli yhtä laiska kuin meidän Kurko, yhtä olematon työmoraali ja yhtä mukavuudenhaluinen. Ei se minua haitannut. En minä edes haaveillut isosti liikkuvista kouluhevosista, suomenhevoset olivat minulle enemmänkin sellainen vapaa-ajan harrastus.

Lopulta lastasin kyytiin kaksi suomenhevosoria yhden sijasta. Edessä oli pitkä matka, etenkin Haukalla kun ori piti ajaa vielä rajalta lentokentälle, siihen päälle vielä pitkät lentomatkat, mutta eiköhän tästä ehjänä kotiin vielä päästä. Jos ihmettelette tuota piirroskuvaa tässä, niin kuvassa on Haukka nuorempana.