WRJ julkaisee silloin tällöin myös tarinoita ja kokemuksia oikeasta elämästä lännenratsastuksen parissa. Jos sinulla on jaettavanasi oma IRL-westerntarinasi, ota yhteyttä ylläpitoon!
”Lapsuuteni parhaat kesät olivat ne hevoskesät, jotka kaverin kanssa vietimme eräällä ranchilla. Siihen aikaan oli vielä sellainen I-know-it-all-hevostyttö ja eniten olin kiinnostunut enkkusuuntauksen ratsastuksesta, lähinnä koulupuolesta. Hoitohevosemme olivat kuitenkin lännenratsuja, vaikka jääräpäisesti päätimme ’kouluttaa’ ne toimimaan, kuten totutut ratsastuskoulujen hevoset: toisen kanssa hypättiin esteitä ja toisen kanssa väännettiin naurettavaa kaahotuskoulua vaikka sitten westernsatulassa istuen. Silloin olimme vähän sitä mieltä, että hevoset olivat ihan pöhköjä, kun eivät toimineet ’meidän tavallamme’. Näin aikuisena vuosia myöhemmin sitä harmittaa, kuinka ei silloin osannut arvostaa sitä mahdollisuutta länkkäilyyn (joka on niin vähäistä ja pienimuotoista Suomessa), joka silloin oli.
Muistan kyllä, että pidin kovasti jo silloin lännensatulasta. Se oli niin mukava istua ja siinä oikeasti tuntui, että oli kuin nojatuolissa ja tekipä hevonen vaikka äkkiliikkeitä, et lentäisi sieltä yhtä helposti kuin ’normisatulasta’. Muistan, miten opettelimme ranchin omistajan toimesta varustamaan hevoselle lännenvarusteet. Satulavyö oli ihan erilainen, punottu, ja kun se pujotettiin rautalenkistä ja kiristettiin eri suuntaan kuin totutussa enkkusatulassa. Jalustimia ei myöskään mitenkään nostettu ratsastuksen jälkeen ylös. Ja se satula painoi! Suitset taas olivat huomattavasti simppelimmät. Toisella hevosella oli pelkkä paksu turpahihna ilman kuolaimia, toisella ketjukanget.
Erään kerran kentällä ratsastellessamme tuli paikalle naapuritallin omistaja oman *enkkuratsunsa* kanssa. Hän ei ymmärtänyt lännenvarusteita alkuunkaan, vaan alkoi meille selittää, kuinka suitset oli laitettu väärin (ne oli ihan oikein), kun ne oli pujotettu vain toisen korvan taakse. Siinä hän sitten yritti venyttää suitsia niskahihnasta ja otsapannasta kummankin korvan yli ja me 13veet tuijotimme vierestä silmiä pyöritellen!
Päättömästä ratsastelusta huolimatta tuli sitä silloin tällöin kokeiltua olla kuin ’cowgirl’. Se oli niin paljon rennompaa. Ohjat olivat löyhästi vain yhdessä kädessä, satula oli mukava ja sait istua siinä jalat pitkinä. Hevonen meni rentona jolkotellen eikä ollut huolen häivää.
Kyllä sitä kaipaa. Mutta vasta nyt sitä tunnetta, westerniä lajisuuntauksena, on oikeasti alkanut arvostaa – nyt, kun mahdollisuutta oikeassa elämässä tähän ei enää ole.”
Kirjoittaja haluaa pysyä nimettömänä.
